Janos Honkonen: Sadan vuoden huuto

(Portti 4/2017)

Honkosen Portti-voittaja on mielenkiintoinen katsaus aikamatkailuun. Yleensä kyseinen aihepiiri pyörii sen ajatuksen ympärillä, että tapahtumia voi muuttaa. Asiat eivät ole peruuttamattomia ja näkökulma on usein "miten tekisimme toisin?" -painotteinen. Honkosen novellissa aikamatkustuksen jujuksi nousee kuitenkin se, mitä tapahtuisi, jos asiat menisivätkin kauhealla tavalla pieleen. Peruutettavasta tulee ehdottoman peruuttamaton ja päähenkilö löytää itsensä tilanteesta, jossa hänellä ei ole jäljellä juuri vaihtoehtoja.

Ja se on juuri tämä peruuttamaton tilanne, tämä kauhea kohtalo, johon päähenkilö joutuu sitoutumaan, joka tekee tästä novellista niin puistattavan hyvän. Itse aikamatkustus ja sen puitteet eivät herättäneet minussa niin suuria tuntemuksia. Oregon-asemaa ei juuri käsitelty, kaikki muut henkilöhahmot päähenkilöä lukuun ottamatta olivat lähinnä statisteja ja itsenäistynyt Suomi tapahtumapaikkana jätti kylmäksi. Kaikki edellä mainitut ovat kyllä toimivia ratkaisuja. Oregonista ei rehellisesti sanottuna tarvitsekaan tietää enempää, Suomen historiaan on helppo viitata ja vaikka muut henkilöhahmot jäävätkin ohuiksi, on novellin pakostakin keskityttävä päähenkilöönsä ylitse kaiken.

Kaikeksi onneksi tuo kyseinen päähenkilö, Arvi Kuusela, on todella vahva. Pidän erityisesti siitä, miten hänen mielensä alkaa hapartua lähellä loppua. Tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki puuroutuvat, ja lukija saa kouriintuvan kuvan siitä, millaista on elää, kun ei voi olla varma siitä, missä ja milloin elää.

Jäin hieman pohtimaan Arvin kyseenalaista tarvetta säilöä kamariinsa tihkuvaa elinkudosta. Hän itsekin novellissa myöntää, että siinä ei ole järkeä, ja jos vasta tämä vanhempi ja höperömpi Arvi olisi ruvennut sitä tekemään, olisi se sopinut hänen hahmoonsa täydellisesti. Mutta hän aloitti sen jo vuosikymmeniä sitten, kun voisi vielä olettaa, että hän ei ollut sentään niin mökkihöperö. Onhan se ihanan groteski mielikuva, mutta se ei tunnu täysin perustellulta sellaiselta.

Pikkuisen myös pohdituttaa se, että Arvilla ja hänen kumppanillaan ei ollut ketään valvojaa mukana ensimmäisellä kunnon tehtävällään. Onko Oregonissa oikeasti noin paha miespula?

Novellista löytyy paljon pientä viilattavaa ja huomautettavaa, mutta totuus on se, että sen asetelma ja päähenkilö ovat molemmat niin hyviä, että ne kantavat tällaisten pienten mutinoiden yläpuolelle. Karmaiseva ja hyvin kerrottu tarina.

***

Hyvää:

• ainutlaatuinen aikamatkustushaaveri
• päähenkilön höperyys
• läärää-verbi mielikuvana

Huonoa:

• pieniä epäjohdonmukaisuuksia
• viimeinen kohtaus tuntui turhalta

***

Äänestänkö vaiko En?
Hyvin todennäköisesti.

Jasmin Kuusela: Parveke taivaan laidalla

(Spin 2/2018)

Kuuselan novelli voitti Nova-kirjoituskilpailun vuonna 2018. Se kertoo nuoren naisen ja tämän isoisän matkasta Italiaan ostamaan taivasmaaleja, jotta päähenkilön äiti voi jatkaa työtään Suomen taivaiden maalaajana. Samaan aikaan luodataan niin kyseisen perheen tulehtuneita välejä kuin sen jäsenten suhdetta työhön ja perinteisiin.

Novelli on värikkäästi kerrottu, mikä on hyvä, kun puhutaan maaleista ja maalaamisesta. Löisin vähintäänkin pienen summan rahaa sen puolesta, että Kuusela on oikeasti käynyt kuvailemassaan italialaisessa kaupungissa tai ainakin jossain hyvin lähellä sitä. Sen verran kouriintuvan ja elävän kuvan hän siitä sanoillaan luo. Novelli myös suorastaan kuhisee värien nimiä ja näillä osataan luoda miellyttäviä mielikuvia, joita on mukava pysähtyä mietiskelemään hetkeksi ennen lukemisen jatkamista.

Tyttärentyttären ja isoisän jutustelu tuntuu myös luontevalta ja molemmille saadaan heti alusta asti vankat, uskottavat persoonat. Ei kumpaankaan saatikka tähän äitihahmoon nyt niin syvälle päästä, mutta heidän ongelmansa tuntuvat aidoilta ja heidän kärsimänsä ihmissuhdesotku on sellainen, joka voisi oikeasti tapahtua. Vaikka äidin tempaus, joka sitten tämän välirikon aiheutti, tuntuukin tekemällä tehdyltä draamalta.

Novellin ongelmaksi nousee se, että sen spefielementti on täysin tarpeeton itse tarinan kannalta. Se ei mene pintaa syvemmälle, eikä se lisää konfliktiin yhtään mitään. Tarina olisi voinut kertoa aivan yhtä hyvin aivan normaalista, maallisesta maalaajaperheestä, jonka tytär ja patriarkka on lähetetty ostosmatkalle. Perhe olisi silti kärsinyt aivan samoista ongelmista ja niitä oltaisiin käsitelty aivan samalla tavalla. Toki äidin tempaus ei olisi voinut olla tismalleen samanlainen, mutta aivan yhtä hyvin hän olisi voinut joutua ongelmiin viranomaisten kanssa ilman, että siihen tarvitsee sotkea spekulatiivista fiktiota.

Spekulatiivinen fiktio on parhaimmillaan, kun se tarjoaa uuden näkökulman omaan maailmaamme. Näin ollen sen liittäminen osaksi tarinaa ei saa olla pelkkä maalikerros - pahoittelen puujalkavitsiä - vaan sillä täytyy olla tarkoitus. Ja tässä tarinassa tuota tarkoitusta ei ole.

Näin ollen tätä on täysin mahdotonta äänestää vuoden parhaaksi spefinovelliksi, vaikka se ihan miellyttävä tarina onkin.

***

Hyvää:

• kuvailun värikkyys
• henkilöhahmoissa on syvyyttä ja aitoutta
• italialainen pikkukaupunki miljöönä

Huonoa:

• spefielementti tarpeeton juonen kannalta
• saippuaoopperamainen konflikti

***

Äänestänkö vaiko En?

En, valitettavasti.

Shimo Suntila: Kaupungin tuhmin tyttö

(Pukin pimeä puoli, Reuna)

Suntilan kauhunovellissa on jouluaatto, mutta päähenkilömme Valpuri ei ole vielä saanut itseään uneen. Ja totta kai hän sitten kuulee keittiöstä kolinaa ja päättää lähteä tutkimaan.

Ideatasolla novelli toimii erittäin hyvin. Olen suuri joulukauhun ystävä, joten olin aivan alusta asti valmis hyppäämään novellin mukaan. Ja ajatus siitä, että kilttien ja tuhmien listalla voisi olla rankempiakin seuraamuksia kuin pelkästään säkillinen hiiltä ja risuja, ei ole ollenkaan huono.

Ikävä kyllä novelli kompuroi toteutuksessa. Ennen kaikkea siinä, että koko novellin keskeinen idea olisi se, että Valpuri olisi novellin nimen mukaisesti kaupungin tuhmin tyttö ja täten tuomittu hieman kovempiin rangaistuksiin. Novelli puhuu tonttujen ja Pukin kautta Valpurista kuin tämä olisi suoranainen hirviö, syntyjään paatunut rakki ja ilmiselvä toivoton tapaus. Mutta samaan aikaan novelli yrittää käsitellä Valpuria päähenkilönä. Toisin sanottuna sellaisena persoonana, jonka puolella lukija pystyy olemaan ja joka on edes vähän sympaattinen. Käytännössä kaikille Valpurin pahemmille rikkomuksille löytyy lieventävä asianhaara tai ne voi laittaa lapsen huonon itsehillinnän piikkiin. Valpurista ei saa sitä kuvaa, että hän olisi aktiivisesti pahantahtoinen tai sadistinen. Tämä saa häntä uhkaavan rangaistuksen tuntumaan liioitellulta, mikä ei uskoakseni ollut novellin tarkoitus.

Novellin lopetus korjaa tätä asetelmaa hieman. Lopun käänne tulee kyllä puskista ja sitä joudutaan selittelemään, mutta se jättää Valpurin todella herkulliseen tilanteeseen, johon on hyvä jättää lukija pohdiskelemaan mahdollista jatkoa.

Henkilökohtaisesti en myöskään välittänyt novellin kielestä. Tonttujen urbaani, jopa slangiin nojaava puhetapa on ymmärrettävä ratkaisu. He seuraavat maailmaa jatkuvasti vuodesta toiseen, etenkin lapsia, joten käy järkeen, että heidän kielensä ei välttämättä ole niin vanhahtavaa. Etenkin kun he itsekään eivät ole niin vanhoja kuin voisi olettaa. En silti voi väittää, etteikö se olisi särähtänyt korvaan ja ettenkö olisi preferoinut hieman vähemmän kasuaalia jutustelua. Joulu on vanhoillinen, tunnelmallinen ja mystinen juhla, minkä pitäisi minusta näkyä myös siitä tehdyssä kauhussa. Tunnelma tuppaa lässähtämään, jos tonttu rupeaa haastamaan kuin lähikioskin kaljasetä.

Silti, tässä oli paljon hyvääkin. Ei lähellekään suosikkini Suntilalta, mutta kiinnostava perusidea kantoi pitkälle.

***

Hyvää:

• ajatus Pukista paatuneitten lasten tuomarina
• lopun käänne

Huonoa:

• tonttujen puhetapa
• epäselvyys siitä, onko päähenkilöä tarkoitus sympatisoida
• jäi tunnelmaltaan hieman harmaaksi

***

Äänestänkö vaiko En?

Todennäköisesti en.

Niko-Samuli Salonen: Kultahiuksinen tyttö

(Nova 2016 -antologia, Turun Science Fiction Seura ry. ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry.)

Salosen novelli vie meidät toisen maailmansodan viimeisiin viikkoihin ja kuukausiin. Novellin päähenkilönä toimii keskitysleirin komentaja Hans Watzmann, jonka silmien kautta leirin viimeisiä hetkiä seurataan. Novellin keskiöön nousee myös sen nimenä toimiva kultahiuksinen tyttö, jonka Watzmann pelastaa kuolemalta.

(Seuraa merkittäviä spoilereita, koska en ole keksinyt keinoa puhua novellista ilman niitä. Jos et ole vielä lukenut novellia, käy tekemässä se nyt ja tule sitten takaisin.)

Novellin päähenkilö on kirjaimellinen natsi. Tämä ei ole vielä niin erikoista. Näitä on nähty. Yleensä kuitenkin, jos päähenkilö on natsi, on hän joko jo katumuksen tehnyt tai tarinan mittaan läksynsä oppiva natsi. Watzmann poikkeaa tästä trendistä jyrkästi. Hän katselee lähinnä tylsistyneenä, kun hänen alaisensa teurastavat juutalaisia. Hän kyllä myöntää, että kaasukammioita käytettiin, mutta hänen suhtautumisensa niitä kohtaan on vähintäänkin apaattinen. Hän tappaa oman rakastajattarensa, koska tämä haittaisi pakomatkaa.

Mutta, tästä huolimatta, jos ymmärsin novellin lopetuksen oikein, Watzmann nostetaan muiden mukana taivaaseen vankien ylösnousemuksessa. Ja jos näin on, jos olen ymmärtänyt oikein, on tämä mielestäni vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa. Eri asia olisi, jos Watzmann olisi missään kohtaa osoittanut katumusta. Mutta kun ei. Hänen viimeinen ajatuksensa ennen ylösnousemusta on ärtymys siitä, että kultahiuksisen tytön edustama maallinen rikkaus on evätty häneltä tytön kuoltua. Ja tällainen henkilö pitäisi asettaa samalle tasolle keskitysleirien uhrien kanssa? Tällaista henkilöä pitäisi lukijana sympatisoida ja todeta, että ehkä se viimeisen millisekunnin ymmärrys - jos sitä edes tapahtui - oli tarpeeksi?

Vaan kun ei. Pidän itseäni varsin liberaalina arvoilta. Olen valmis hyväksymään, että useimmat maailman asioista pitävät sisällään useita näkökantoja ja että melkein kaikki on harmaan eri sävyjä. Mutta johonkin se raja on vedettävä. Ja se, että minut lukijana istutetaan kirjaimellisen natsin silmien taakse ja pyydetään yrittämään ymmärtää hänen näkökulmaansa, se menee liian pitkälle.

Tämä novelli oli kiivaan keskustelun aihe tämän vuoden Atorox-raadissa. Esiin nousi myös sellainen näkökanta, että ehkä tarkoitus ei olekaan sympatisoida natseja, vaan kritisoida uskontoa. Tällöin novellin idea olisi se naurettavuus, että jopa kirjaimellinen natsi voi päästä taivaaseen, jos hän ihan viime metreillä katuu.

Ja okei, se olisi parempi tapa tulkita novellia. Tai ainakin miellyttävämpi. Helpommin nieltävä. Ikävä kyllä en henkilökohtaisesti saa tätä tulkintaa irti novellista. Watzmannin lopun hetket ovat täynnä ihmetystä tapahtuvaa kohtaan, mutta en pysty saamaan siitä sitä mielikuvaa, että hän olisi kauhuissaan omista teoistaan tai millään tavalla pelkäisi, että häntä niistä rangaistaisiin.

Jos tämä jälkimmäinen tulkinta oli Salosen tarkoitus, olen sitä mieltä, että se on jäänyt toteutumatta. Sen sijaan tässä on novelli, joka vähintäänkin puolittain asettuu natsi-Saksan puolelle ja esittää sen sotilaiden suorittamat kauhuteot pelkkänä ihmisten rellestyksenä ja banaalina suorittamisena.

Enkä kykene löytämään tarpeeksi voimakkaita sanoja ilmaistakseni, miten vastenmielisenä pidän kyseistä ajatusta.

***

Hyvää:

• teknisesti ansioitunut

Huonoa:

• moraalisen kannan epävarmuus tai suoranainen natsien puolto
• näkykohtausten kliseisyys
• kultahiuksinen tyttö oli pelkkä juonikapula, eikä oikea henkilö

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Laura Luotola: Kelmien kuningas ja nuori kapinallinen

(Tarinoita Aavetaajuudelta -äänikirjat)

Luotolan novelli kuljettaa meidät mitä erikoisimpaan maailmaan, jossa liskot ja ihmiset asuttavat samoja saaria ja jossa kaikkea värittää syvä eksotiikan leima. Luotola on selvästi nähnyt paljon vaivaa maailmansa eteen ja monesti tuntuu, että tuon kyseisen maailman olisi tarkoitus olla novellin päähenkilö sen varsinaisen päähenkilön sijaan.

Novelli on myös hyvin raskas sanastoltaan. Luotola ei ole pelännyt keksiä uudissanoja milloin millekin asialla, eikä novellista pysty lukemaan paria kappaletta pidempään ennen kuin lukijan on pakko pysähtyä pohtimaan, että mikäköhän tuokin asia on. Toisaalta tämä tuo novellin maailmaan syvyyttä. Useimmat sanat pystyy päättelemään asiayhteydestä, eikä tällaisten uudissanojen käyttö eroa merkittävästi esimerkiksi siitä, että novelli sijoittuisi vaikkapa Intiaan ja kirjoittaja käyttäisi paljon intialaisia termejä. Se ehdottomasti auttaa novellin eksotiikkaa. Toisaalta, se tekee novellista raskaslukuisen ja myöskin tuossa aiemmin esittämässäni esimerkissä uusien sanojen kuvailuun todennäköisesti kulutettaisiin edes hieman aikaa.

Henkilökohtaisesti täytyy myöntää, että pidin näistä uudissanoista, mutta olen aivan varma, että myös aivan päinvastaista koulukuntaa löytyy.

Mutta kun puhumme kielestä ja sanoista, joudun kritisoimaan novellin nimistöä. Päähenkilön oikea nimi on esimerkiksi Yakun, mutta se lyhennetään heti alussa muotoon Jani. Tarinassa on myös henkilö nimeltä Varas, joka on varas, mutta tuota hänen nimeään ei taivuteta, kuten sanaa varas. Sen on tarkoitus olla kuin vahingossa samanlainen kuin sana varas. Ehkä tämä on kirjoittajan yritys olla humoristinen. Eikä edes aleta puhua naisesta nimeltä NK. Nämä nimet eivät toimi. Jos novellin miljöö on tarkoituksellisen outo ja eksoottinen, minkä ihmeen takia päähenkilölle täytyy antaa suomalaisen pojan nimi? Etenkin, jos novelli on kirjoitettu tietoisesti suomalaiselle yleisölle? Novellin nimistö on lähes kauttaaltaan hirveässä ristiriidassa novellin miljöön kanssa, ja ne nimet ovat vieläpä sellaisia, että sen on pakko olla tietoinen valinta. En vain voi käsittää, mikä tämän päätöksen taustalla on ollut.

Juoni oli mielestäni ihan vetävä. Maailma auttaa tässä tapauksessa todella paljon, mutta jo ihan itsessäänkin juoni oli tapahtumavetoinen, menevä ja täynnä toimintaa. Toisaalta, ehkä tuota toimintaa oli jopa aavistus liikaa, koska novelli tuntui heittelehtivän yhdestä suuresta kohtauksesta toiseen. Päähenkilöstä oli vaikea saada otetta, koska hän tuntui muuttavan mieltään harva se hetki. Tuntui kuin olisi yrittänyt seurata TV-sarjaa katsomalla vain joka toisen jakson. Näiden eri kohtausten välillä pystyi näkemään yhteyksiä, mutta ne joutui pitkälti arvailemaan itse. Esimerkiksi tämän Varasin viimeinen kohtaus oli täysin pohjustamaton ja jätti siten kylmäksi.

Novellimitan rajoitukset verrattuna romaaniin näkyivät myös siinä, miten paljon novelli jätti sanomatta. Jouduin esimerkiksi jatkuvasti korjaamaan mielikuvaani näistä liskoista, kun heistä paljastui uusia piirteitä, jotka eivät sopineet yhteen aiemman mielikuvan kanssa. Ei valtava ongelma ja täysin ymmärrettävä sellainen. On aina kuitenkin tietoinen riski lähteä avaamaan kokonaista uutta maailmaa novellin kautta.

Kokonaisuutena täytyy kuitenkin myöntää, että novellista jäi hyvä maku suuhun. Hyvä ja pohdittu maailma saa allekirjoittaneelta aina pisteitä, enkä myöskään ala vastustaa sitä, että tässä yritettiin ottaa edes pientä eroa arkiseen ja totuttuun fantasiakuvastoon.

***

Hyvää:

• erinomainen maailma, josta ei syvyyttä puuttunut
• sanasto
• juoni aina välistä

Huonoa:

• sekava ja poukkoileva kerronta
• nimistö
• juoni aina välistä

***

Äänestänkö vaiko En?
Ehkä.

J. S. Meresmaa: Kutoja

(Tusina, Art House)

Meresmaa liikuskelee tuttuun tapaansa historiallisessa Suomessa, johon hän sitten ripottelee joukkoon yliluonnollisia elementtejä. Tällä kertaa tapahtumapaikaksi on valikoitunut kutomo ja päähenkilöksi hieman kankea keskustelunavaus siitä, kuinka ihmiset vihaavat aluksi kaikkea uutta ja ihmeellistä, oli se sitten kone, joka vie heidän työnsä, tai ihminen, joka ei ole kuin he. Ja vie heidän työnsä.

Novelli ei ole pitkähkö. Arviolta 3000 sanaa? Ja ikävä kyllä tämä idea on sellainen, että se olisi kaivannut hieman pidemmän tekstin. Kaikki aika käytetään päähenkilön silmien takana. Emme itse asiassa edes opi, mikä hän on, ennen kuin vasta novellin lopussa. Suurin osa ajasta lukijan ainoana tehtävänä on oikeastaan sympatiseerata sitä, kuinka vaikeaa päähenkilöllä on, kun muut työkaverit kiusaavat, eivätkä ymmärrä. Lopussa sitten aletaan jo hiipiä kohti kostofantasian rajaa. Tai ainakin liikuskellaan samassa puistossa sen kanssa.

Ja ei siinä mitään. Novelli saa olla lyhyt ja on toki ymmärrettävää, että kun kirjoittaa novelliantologiaan, tekstille on pakostakin pituusrajoituksia. Mutta siinä tapauksessa kirjoittajan tehtävä olisi valita kuvastonsa ja juonensa siten, että tekstin pituus tukee molempia. Tässä tekstiä maustetaan siistillä idealla siitä, että päähenkilö voisi olla aivan jotain muuta kuin perusihminen. Ja sitten sillä voitaisiin esitellä sitä, että ennakkoluuloja on ja että on ihmisiä, joiden ensimmäinen reaktio on vihata. Siistiä, mutta saman tarinan olisi voinut kertoa ilman spefielementtiä. Nyt novellilla ei ole aikaa keskittyä spefielementtiin ollenkaan. Paitsi ihan lopussa, jossa siitä yhtäkkiä tuleekin koko juonen keskiö ilman, että sitä oltaisiin pohjustettu millään tavalla. Se, että päähenkilö ei ole oikeastaan ihminen, tukee novellin sanomaa. Kaikki muu spefistinen, joka novellissa tapahtuu, ei taas liity sen sanomaan millään tavalla. Se on vain rymistelyä.

Pidän todella paljon novellin fiiliksestä ja sen kuvastosta. Meresmaan kieli on kaunista ja vanhahtavaa tavalla, johon harva muu suomalainen kirjoittaja kykenee. Mutta juonellisesti tämä on yksi hänen tylsimpiä novellejaan.

***

Hyvää:

• kielellinen taituruus
• tapahtumapaikka
• keskeinen sanoma

Huonoa:

• ahdas
• spefielementtien mitäänsanomattomuus
• lopulla hyvin vähän tekemistä muun novellin kanssa

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Anne Leinonen: Syyt

(Portti 3/2018)

Anne Leinosen Portti-novelli vie meidät ihmisten asuttamalle vieraalle planeetalle, jossa uudet vaarat uhkaavat, mutta jonne ihmiset ovat tyypilliseen tapaansa sopeutuneet asumaan. Novellin suureksi jutuksi nousevat puut, joiden sisään nämä uudisasukkaat ovat jo sukupolvien ajan onnistuneet istuttamaan muistojaan, antaen koko siirtokunnalle tavan kurottaa ajassa taaksepäin ja muistaa asioita, jotka normaali ihminen olisi unohtanut jo aikapäiviä sitten.

Mielenkiintoinen idea, joka toi mieleeni Ursula K. Le Guinin allegoriat. Oli mielestäni myös oikea ratkaisu nostaa novellin päähenkilöksi nuori tyttö, jolla ei ole tätä sukupolvimuistia. Näin hän olisi voinut tutkiskella tätä muistia ja sen merkitystä siirtokunnalle lukijan silmin.

Ikävä kyllä tässä törmätään välittömästi novellin suurimpaan ongelmaan. Se on enemmänkin toiminnallinen seikkailukertomus nuoren tytön kommelluksista vihamielisessä siirtokunnassa kuin se on pohdiskeleva allegoria muistin ja muistamisen merkityksestä ihmiskunnalle. Molemmat toki valideja tarinan aiheita, mutta voitte varmaan arvata, että olisin toivonut pääpainoa enemmänkin jälkimmäiselle.

Nyt novelli kyllä nostaa nämä puut esille ja meille lukijoina kerrotaan karkeasti, miten ne toimivat, mutta niiden käytännön vaikutuksia ei nähdä juuri lainkaan. Novellissa taisi olla yksi kohtaus, jossa eräs henkilö oli unohtunut muistoihinsa tuijottamaan tyhjää ilmaa ja tarinassa annettiin ymmärtää, että päähenkilö pidettiin vajavaisena, koska hän ei ollut muistojensa puutteen ansiosta välittömästi kykenevä omaksumaan uutta työtehtävää, mutta siihen se sitten jäi. Olisin kaivannut enemmän. Kokeeko tuollainen yhteiskunta edes kenenkään varsinaisesti kuolevan, jos muistot heistä ovat niin eläviä kuin annetaan ymmärtää? Kehittyykö teknologia vauhdikkaammin, jos entiset mestarit voivat siirtää tietojaan eteenpäin paremmin kuin koskaan aiemmin? Millainen on tällaisen muistin vaikutus rikosten, etenkin murhien, tutkintaan? Sukulaisuussuhteisiin, kun lopulta kaikki muistavat samat esivanhemmat?

Novelli myös jää roikkumaan pahasti ilmaan. Lopussa puhutaan sentään hieman siitä, että muistoille saattaa tapahtua jotain ja että siirtokunta on muutoksen partaalla. Mutta emme ole lukijoina nähneet tätä siirtokuntaa läheskään tarpeeksi, että tämä tarkoittaisi meille mitään. Se on pelkkää puhetta vailla kontekstia. Se ei vertaudu mihinkään, se tarkoita oikein mitään. Se on vain Paha Asia, joka on tulossa, mutta onneksi meillä on päähenkilö, joka voi auttaa. Kuten sanottu, novelli on enemmänkin seikkailukertomus.

On toki niitä, joiden mielestä novellien ei tarvitse olla täysin suljettuja, itse itseään kannattelevia kokonaisuuksia, kauniita ympyröitä. On niitä, joiden mielestä novelli saa loppua kuin seinään, jättää vastaamatta jopa keskeisiin kysymyksiin ja olla enemmänkin alustus suuremmalle tarinalle.

Itse edustan sitä koulukuntaa, jonka mielestä osoittaa suurempaa taitoa kyetä kertomaan tarina, joka toimii itsessään ja jossa edes oleellisimmat langat solmitaan siististi kasaan.

Syyt on taitavasti kirjoitettu, kuten Leinoselta voi odottaakin. Sen henkilöhahmot tuntuvat eläviltä ja sen maailman perusidea on vähintäänkin mielenkiintoinen. Tästä pystyisi kirjoittamaan tuplasti pidemmän tekstin, ellei jopa romaanin. Se ei silti ikävä kyllä poista sitä faktaa, että tästä ei jäänyt käteen paljoakaan lukemisen päätyttyä. Liian epämääräinen, liian haahuileva.

***

Hyvää:

• maailma ja novellin idea ylipäätään
• kuvailu oli kaunista
• planeetan vieraus tuotiin riittävästi esille

Huonoa:

• novelli ei osannut päättää, mitä se haluaa olla
• siirtokuntaa ei nähty tarpeeksi
• kiusaajahahmo oli hyvin kliseinen
• lopun epämääräisyys

***

Äänestänkö vaiko En?

En.