Näytetään tekstit, joissa on tunniste shimo suntila. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste shimo suntila. Näytä kaikki tekstit

2.5.19

Shimo Suntila: Kaupungin tuhmin tyttö

(Pukin pimeä puoli, Reuna)


Suntilan kauhunovellissa on jouluaatto, mutta päähenkilömme Valpuri ei ole vielä saanut itseään uneen. Ja totta kai hän sitten kuulee keittiöstä kolinaa ja päättää lähteä tutkimaan.

Ideatasolla novelli toimii erittäin hyvin. Olen suuri joulukauhun ystävä, joten olin aivan alusta asti valmis hyppäämään novellin mukaan. Ja ajatus siitä, että kilttien ja tuhmien listalla voisi olla rankempiakin seuraamuksia kuin pelkästään säkillinen hiiltä ja risuja, ei ole ollenkaan huono.

Ikävä kyllä novelli kompuroi toteutuksessa. Ennen kaikkea siinä, että koko novellin keskeinen idea olisi se, että Valpuri olisi novellin nimen mukaisesti kaupungin tuhmin tyttö ja täten tuomittu hieman kovempiin rangaistuksiin. Novelli puhuu tonttujen ja Pukin kautta Valpurista kuin tämä olisi suoranainen hirviö, syntyjään paatunut rakki ja ilmiselvä toivoton tapaus. Mutta samaan aikaan novelli yrittää käsitellä Valpuria päähenkilönä. Toisin sanottuna sellaisena persoonana, jonka puolella lukija pystyy olemaan ja joka on edes vähän sympaattinen. Käytännössä kaikille Valpurin pahemmille rikkomuksille löytyy lieventävä asianhaara tai ne voi laittaa lapsen huonon itsehillinnän piikkiin. Valpurista ei saa sitä kuvaa, että hän olisi aktiivisesti pahantahtoinen tai sadistinen. Tämä saa häntä uhkaavan rangaistuksen tuntumaan liioitellulta, mikä ei uskoakseni ollut novellin tarkoitus.

Novellin lopetus korjaa tätä asetelmaa hieman. Lopun käänne tulee kyllä puskista ja sitä joudutaan selittelemään, mutta se jättää Valpurin todella herkulliseen tilanteeseen, johon on hyvä jättää lukija pohdiskelemaan mahdollista jatkoa.

Henkilökohtaisesti en myöskään välittänyt novellin kielestä. Tonttujen urbaani, jopa slangiin nojaava puhetapa on ymmärrettävä ratkaisu. He seuraavat maailmaa jatkuvasti vuodesta toiseen, etenkin lapsia, joten käy järkeen, että heidän kielensä ei välttämättä ole niin vanhahtavaa. Etenkin kun he itsekään eivät ole niin vanhoja kuin voisi olettaa. En silti voi väittää, etteikö se olisi särähtänyt korvaan ja ettenkö olisi preferoinut hieman vähemmän kasuaalia jutustelua. Joulu on vanhoillinen, tunnelmallinen ja mystinen juhla, minkä pitäisi minusta näkyä myös siitä tehdyssä kauhussa. Tunnelma tuppaa lässähtämään, jos tonttu rupeaa haastamaan kuin lähikioskin kaljasetä.

Silti, tässä oli paljon hyvääkin. Ei lähellekään suosikkini Suntilalta, mutta kiinnostava perusidea kantoi pitkälle.

***

Hyvää:
  • ajatus Pukista paatuneitten lasten tuomarina
  • lopun käänne

Huonoa:
  • tonttujen puhetapa
  • epäselvyys siitä, onko päähenkilöä tarkoitus sympatisoida
  • jäi tunnelmaltaan hieman harmaaksi

***

Äänestänkö vaiko En?
Todennäköisesti en.

17.4.19

Shimo Suntila: Varjokirjamessut

(Kirja tulee kirjan luo, Kuoriaiskirjat)


Suntilan novelli seikkailee jossain Garth Enniksen ja Neil Gaimanin välimaastossa. Maailma on urbaania fantasiaa, jossa useimpien pintojen taakse jää jotain kätketty, varjoisten nurkkien piiloista löytyy kauheita keijuolentoja ja jos nyt satut eksymään toiselle puolelle, mihinkään ei voi uskoa, mitään ei kannata luvata ja mitään ei ehdottomasti pidä syödä tai juoda. Mutta siinä missä Enniksen ja Gaimanin päähenkilöinä toimivat velhot, mystikot, kovat jäbät, elleivät suorastaan jumalat, on Suntilan novellin päähenkilöksi valikoitunut ylipainoinen kirjojenkeräilijä. Mutta tässä maailmassa jopa nörtteys on oikeastaan aika punkkia.

Tarina lähtee heti alusta alkaen hyvin liikkeelle. Kenellekään ei anneta nimiä, vaan heidät kaikki on nimetty heidän tuntemiensa ihmisten toimesta. Päähenkilö on Bibliofiili, hänen mentorinsa Suurkollektööri, ja niin edelleen. Pidän ratkaisusta. Se saa tarinan tuntumaan arkkityyppiseltä, melkein legendalta. Kenkiään suuremmalta.

Itse tapahtumapaikkana toimivat Turun kirjamessut. En ole käynyt, mutta Helsingin vastaavaa on tullut kaluttua useaankin otteeseen, joten miljöö saa heti todellisen elämän aaveet tuekseen. Bibliofiilin vaeltelu alueella on kuvattu juuri sopivan elämää suuremmalla tavalla. Nämä kirjamessut ovat kuin oikeat, paitsi että joku on säätänyt värikontrastia tuntuvasti kaakkoon. Kaikki henkilöhahmot tässä novellissa ovat Persoonia. Sellaisia, joihin ei oikeassa elämässä törmää kuin ainoastaan hyvällä tuurilla, jos silloinkaan. Ja mikäs sen hauskempaa.

Novellin nimenäkin toimivat Varjokirjamessut ovat nekin viihdyttävää kamaa. Varsin tyypillistä keijumaailmakuvastoa. Älä syö mitään, kaikella on hintansa, varo mitä lupaat, ja niin edelleen. Mutta tässä nähdään jälleen, miten hyvä toteutus saa kliseisenkin aiheen toimimaan. Novelli osaa pitää itsensä liikkeessä. Se tuo esiin kliseen, tutkailee ja pohdiskelee sitä hetken, kääntelee siitä esiin uusia piirteitä ja sitten se siirtyy eteenpäin. Päähenkilö on juuri sopivan pihalla asioista, että hänelle (ja lukijoille) voi selittää asioita, mutta hän tajuaa kuitenkin sen verran, että lukijalle ei tule ärtymys.

Ei sikäli, novelli ei valitettavasti ole täydellinen. Varjokirjamessut ovat tosiaan ihan aavistuksen kliseiset, minkä lisäksi vaikka kovin pidänkin tekstin Persoonallisuuksista, menevät jotkut niistä aavistuksen farssin puolelle. Novellissa on myös todella mehevä paljastus siitä, kuinka Bibliofiili on ostanut Suurkollektööriltä jotain kovaan hintaan, mutta sitten se jättää paljastamatta, mitä Suurkollektööri on saamallaan palkkiolla tehnyt. Emme saa edes pienen pientä vihjettä. Ja se jäi kaivelemaan. Pahasti.

Toisaalta, itse loppu oli naseva ja siihen oltiin johdateltu oivallisesti. Sen saattoi arvata tulevan, jos oli hereillä, mutta se ei ollut ilmiselvä.


***

Hyvää:
  • tapahtumapaikka
  • kliseiden oivalta käyttö
  • mystiikka
  • lopetus

Huonoa:
  • Tardis-kohtaus
  • meni välistä hieman yliampuvaksi
  • Suurkollektöörin palkkion kohtalo


***

Äänestänkö vaiko En?
Kyllä, todennäköisesti.