J. S. Meresmaa: Kutoja

(Tusina, Art House)

Meresmaa liikuskelee tuttuun tapaansa historiallisessa Suomessa, johon hän sitten ripottelee joukkoon yliluonnollisia elementtejä. Tällä kertaa tapahtumapaikaksi on valikoitunut kutomo ja päähenkilöksi hieman kankea keskustelunavaus siitä, kuinka ihmiset vihaavat aluksi kaikkea uutta ja ihmeellistä, oli se sitten kone, joka vie heidän työnsä, tai ihminen, joka ei ole kuin he. Ja vie heidän työnsä.

Novelli ei ole pitkähkö. Arviolta 3000 sanaa? Ja ikävä kyllä tämä idea on sellainen, että se olisi kaivannut hieman pidemmän tekstin. Kaikki aika käytetään päähenkilön silmien takana. Emme itse asiassa edes opi, mikä hän on, ennen kuin vasta novellin lopussa. Suurin osa ajasta lukijan ainoana tehtävänä on oikeastaan sympatiseerata sitä, kuinka vaikeaa päähenkilöllä on, kun muut työkaverit kiusaavat, eivätkä ymmärrä. Lopussa sitten aletaan jo hiipiä kohti kostofantasian rajaa. Tai ainakin liikuskellaan samassa puistossa sen kanssa.

Ja ei siinä mitään. Novelli saa olla lyhyt ja on toki ymmärrettävää, että kun kirjoittaa novelliantologiaan, tekstille on pakostakin pituusrajoituksia. Mutta siinä tapauksessa kirjoittajan tehtävä olisi valita kuvastonsa ja juonensa siten, että tekstin pituus tukee molempia. Tässä tekstiä maustetaan siistillä idealla siitä, että päähenkilö voisi olla aivan jotain muuta kuin perusihminen. Ja sitten sillä voitaisiin esitellä sitä, että ennakkoluuloja on ja että on ihmisiä, joiden ensimmäinen reaktio on vihata. Siistiä, mutta saman tarinan olisi voinut kertoa ilman spefielementtiä. Nyt novellilla ei ole aikaa keskittyä spefielementtiin ollenkaan. Paitsi ihan lopussa, jossa siitä yhtäkkiä tuleekin koko juonen keskiö ilman, että sitä oltaisiin pohjustettu millään tavalla. Se, että päähenkilö ei ole oikeastaan ihminen, tukee novellin sanomaa. Kaikki muu spefistinen, joka novellissa tapahtuu, ei taas liity sen sanomaan millään tavalla. Se on vain rymistelyä.

Pidän todella paljon novellin fiiliksestä ja sen kuvastosta. Meresmaan kieli on kaunista ja vanhahtavaa tavalla, johon harva muu suomalainen kirjoittaja kykenee. Mutta juonellisesti tämä on yksi hänen tylsimpiä novellejaan.

***

Hyvää:

• kielellinen taituruus
• tapahtumapaikka
• keskeinen sanoma

Huonoa:

• ahdas
• spefielementtien mitäänsanomattomuus
• lopulla hyvin vähän tekemistä muun novellin kanssa

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Anne Leinonen: Syyt

(Portti 3/2018)

Anne Leinosen Portti-novelli vie meidät ihmisten asuttamalle vieraalle planeetalle, jossa uudet vaarat uhkaavat, mutta jonne ihmiset ovat tyypilliseen tapaansa sopeutuneet asumaan. Novellin suureksi jutuksi nousevat puut, joiden sisään nämä uudisasukkaat ovat jo sukupolvien ajan onnistuneet istuttamaan muistojaan, antaen koko siirtokunnalle tavan kurottaa ajassa taaksepäin ja muistaa asioita, jotka normaali ihminen olisi unohtanut jo aikapäiviä sitten.

Mielenkiintoinen idea, joka toi mieleeni Ursula K. Le Guinin allegoriat. Oli mielestäni myös oikea ratkaisu nostaa novellin päähenkilöksi nuori tyttö, jolla ei ole tätä sukupolvimuistia. Näin hän olisi voinut tutkiskella tätä muistia ja sen merkitystä siirtokunnalle lukijan silmin.

Ikävä kyllä tässä törmätään välittömästi novellin suurimpaan ongelmaan. Se on enemmänkin toiminnallinen seikkailukertomus nuoren tytön kommelluksista vihamielisessä siirtokunnassa kuin se on pohdiskeleva allegoria muistin ja muistamisen merkityksestä ihmiskunnalle. Molemmat toki valideja tarinan aiheita, mutta voitte varmaan arvata, että olisin toivonut pääpainoa enemmänkin jälkimmäiselle.

Nyt novelli kyllä nostaa nämä puut esille ja meille lukijoina kerrotaan karkeasti, miten ne toimivat, mutta niiden käytännön vaikutuksia ei nähdä juuri lainkaan. Novellissa taisi olla yksi kohtaus, jossa eräs henkilö oli unohtunut muistoihinsa tuijottamaan tyhjää ilmaa ja tarinassa annettiin ymmärtää, että päähenkilö pidettiin vajavaisena, koska hän ei ollut muistojensa puutteen ansiosta välittömästi kykenevä omaksumaan uutta työtehtävää, mutta siihen se sitten jäi. Olisin kaivannut enemmän. Kokeeko tuollainen yhteiskunta edes kenenkään varsinaisesti kuolevan, jos muistot heistä ovat niin eläviä kuin annetaan ymmärtää? Kehittyykö teknologia vauhdikkaammin, jos entiset mestarit voivat siirtää tietojaan eteenpäin paremmin kuin koskaan aiemmin? Millainen on tällaisen muistin vaikutus rikosten, etenkin murhien, tutkintaan? Sukulaisuussuhteisiin, kun lopulta kaikki muistavat samat esivanhemmat?

Novelli myös jää roikkumaan pahasti ilmaan. Lopussa puhutaan sentään hieman siitä, että muistoille saattaa tapahtua jotain ja että siirtokunta on muutoksen partaalla. Mutta emme ole lukijoina nähneet tätä siirtokuntaa läheskään tarpeeksi, että tämä tarkoittaisi meille mitään. Se on pelkkää puhetta vailla kontekstia. Se ei vertaudu mihinkään, se tarkoita oikein mitään. Se on vain Paha Asia, joka on tulossa, mutta onneksi meillä on päähenkilö, joka voi auttaa. Kuten sanottu, novelli on enemmänkin seikkailukertomus.

On toki niitä, joiden mielestä novellien ei tarvitse olla täysin suljettuja, itse itseään kannattelevia kokonaisuuksia, kauniita ympyröitä. On niitä, joiden mielestä novelli saa loppua kuin seinään, jättää vastaamatta jopa keskeisiin kysymyksiin ja olla enemmänkin alustus suuremmalle tarinalle.

Itse edustan sitä koulukuntaa, jonka mielestä osoittaa suurempaa taitoa kyetä kertomaan tarina, joka toimii itsessään ja jossa edes oleellisimmat langat solmitaan siististi kasaan.

Syyt on taitavasti kirjoitettu, kuten Leinoselta voi odottaakin. Sen henkilöhahmot tuntuvat eläviltä ja sen maailman perusidea on vähintäänkin mielenkiintoinen. Tästä pystyisi kirjoittamaan tuplasti pidemmän tekstin, ellei jopa romaanin. Se ei silti ikävä kyllä poista sitä faktaa, että tästä ei jäänyt käteen paljoakaan lukemisen päätyttyä. Liian epämääräinen, liian haahuileva.

***

Hyvää:

• maailma ja novellin idea ylipäätään
• kuvailu oli kaunista
• planeetan vieraus tuotiin riittävästi esille

Huonoa:

• novelli ei osannut päättää, mitä se haluaa olla
• siirtokuntaa ei nähty tarpeeksi
• kiusaajahahmo oli hyvin kliseinen
• lopun epämääräisyys

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Shimo Suntila: Varjokirjamessut

(Kirja tulee kirjan luo, Kuoriaiskirjat)

Suntilan novelli seikkailee jossain Garth Enniksen ja Neil Gaimanin välimaastossa. Maailma on urbaania fantasiaa, jossa useimpien pintojen taakse jää jotain kätketty, varjoisten nurkkien piiloista löytyy kauheita keijuolentoja ja jos nyt satut eksymään toiselle puolelle, mihinkään ei voi uskoa, mitään ei kannata luvata ja mitään ei ehdottomasti pidä syödä tai juoda. Mutta siinä missä Enniksen ja Gaimanin päähenkilöinä toimivat velhot, mystikot, kovat jäbät, elleivät suorastaan jumalat, on Suntilan novellin päähenkilöksi valikoitunut ylipainoinen kirjojenkeräilijä. Mutta tässä maailmassa jopa nörtteys on oikeastaan aika punkkia.

Tarina lähtee heti alusta alkaen hyvin liikkeelle. Kenellekään ei anneta nimiä, vaan heidät kaikki on nimetty heidän tuntemiensa ihmisten toimesta. Päähenkilö on Bibliofiili, hänen mentorinsa Suurkollektööri, ja niin edelleen. Pidän ratkaisusta. Se saa tarinan tuntumaan arkkityyppiseltä, melkein legendalta. Kenkiään suuremmalta.

Itse tapahtumapaikkana toimivat Turun kirjamessut. En ole käynyt, mutta Helsingin vastaavaa on tullut kaluttua useaankin otteeseen, joten miljöö saa heti todellisen elämän aaveet tuekseen. Bibliofiilin vaeltelu alueella on kuvattu juuri sopivan elämää suuremmalla tavalla. Nämä kirjamessut ovat kuin oikeat, paitsi että joku on säätänyt värikontrastia tuntuvasti kaakkoon. Kaikki henkilöhahmot tässä novellissa ovat Persoonia. Sellaisia, joihin ei oikeassa elämässä törmää kuin ainoastaan hyvällä tuurilla, jos silloinkaan. Ja mikäs sen hauskempaa.

Novellin nimenäkin toimivat Varjokirjamessut ovat nekin viihdyttävää kamaa. Varsin tyypillistä keijumaailmakuvastoa. Älä syö mitään, kaikella on hintansa, varo mitä lupaat, ja niin edelleen. Mutta tässä nähdään jälleen, miten hyvä toteutus saa kliseisenkin aiheen toimimaan. Novelli osaa pitää itsensä liikkeessä. Se tuo esiin kliseen, tutkailee ja pohdiskelee sitä hetken, kääntelee siitä esiin uusia piirteitä ja sitten se siirtyy eteenpäin. Päähenkilö on juuri sopivan pihalla asioista, että hänelle (ja lukijoille) voi selittää asioita, mutta hän tajuaa kuitenkin sen verran, että lukijalle ei tule ärtymys.

Ei sikäli, novelli ei valitettavasti ole täydellinen. Varjokirjamessut ovat tosiaan ihan aavistuksen kliseiset, minkä lisäksi vaikka kovin pidänkin tekstin Persoonallisuuksista, menevät jotkut niistä aavistuksen farssin puolelle. Novellissa on myös todella mehevä paljastus siitä, kuinka Bibliofiili on ostanut Suurkollektööriltä jotain kovaan hintaan, mutta sitten se jättää paljastamatta, mitä Suurkollektööri on saamallaan palkkiolla tehnyt. Emme saa edes pienen pientä vihjettä. Ja se jäi kaivelemaan. Pahasti.

Toisaalta, itse loppu oli naseva ja siihen oltiin johdateltu oivallisesti. Sen saattoi arvata tulevan, jos oli hereillä, mutta se ei ollut ilmiselvä.

***

Hyvää:

• tapahtumapaikka
• kliseiden oivalta käyttö
• mystiikka
• lopetus

Huonoa:

• Tardis-kohtaus
• meni välistä hieman yliampuvaksi
• Suurkollektöörin palkkion kohtalo

***

Äänestänkö vaiko En?
Kyllä, todennäköisesti.

Saara Henriksson: Siniset

(Avaruusajan unelmia, Osuuskumma)

Henrikssonin novellin taustalla kummittelevat sellaiset jättiläiset kuin Ridley Scottin Alien ja Stanisław Lemin Solaris. Ihmiskunta on levittäytynyt galaksiin, mutta matkoihin kuluu pitkä aika ja syrjäisten planeettojen pinnoilta saattaa edelleen löytää jotain täysin tieteelle tuntematonta ja selkäpiitä riipivän pelottavaa.

Ikävä kyllä novelli ei saa revittyä ideasta mitään uutta irti. Planeetalla kummittelevat "siniset" ovat ihan nokkela idea ja pidän niistä puhtaasti visuaalisella tasolla. Kielikuva mustevirrasta puhtaassa vedessä on evokatiivinen ja voisin hyvin nähdä tämän elokuvateatterin ruudulla. Mutta kaikki muu näissä sinisissä on jo jotain, jonka olemme nähneet uudestaan ja uudestaan, ja jonka voimme pitkälti päätellä ensimmäisten viiden lauseen jälkeen. Ovatko ne älyllisiä? Jos ovat, ovatko ne yksilöitä? Tutkimmeko me niitä vai ne meitä? Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Mutta ei sekään vielä mitään. Se voitaisiin saada toimimaan. Hyvät henkilöhahmot, klaustrofobinen tunnelma ja sisään kaatuvat metafyysiset seinät saisivat paljon aikaiseksi. Ja novellin kunniaksi myönnetään, että sen henkilöhahmoissa on edes häivähdys potentiaalia. Kohtaus juhlissa, jossa kaikki henkilöhahmot heittäytyvät niin sanotusti vapaalla, oli mielestäni erittäin antoisa ja salli tarinan kurottaa henkilöhahmojaan tehtävänimikkeidensä ulkopuolelle. Ikävä kyllä muu novelli ei pystynyt samaan. Meille esimerkiksi paljastuu, että tarinan päähenkilö, komentajakapteeni Louis Lacme, olisi opiskellut tieteitä eräässä vaiheessa. Tätä olisi mahdotonta päätellä muun novellin perusteella, mikä on sääli, koska se olisi voinut toimia hyvänä yhdyssiltana hänen ja tutkimuspäällikkö Maris Stjernan välillä. Vaan kun ei.

Novelli ei myöskään rakenna kiinnostavasta alkuasetelmastaan mihinkään mielenkiintoiseen suuntaan. Löytyy paljon toimintaa, muutama eri tapahtumapaikka, outoja sattumuksia, kliseinen paljastus ja loppu, joka jää roikkumaan tyhjän varaan.

Viimeinen kohtaus myös selittää tarinan mysteerin täysin auki lukijoille. Mitään ei saa päätellä, mitään ei ole piilotettu rivien väliin, mihinkään ei vihjata. Lukija istutetaan alas ja hänelle selitetään, että kuulepas nyt pässi, näin asiat ovat. Tunnen oloni loukatuksi.

***

Hyvää:

• kiintoisa tapahtumapaikka
• muutama hyvä kohtauksen tynkä

Huonoa:

• liian ahne juoneltaan
• kliseinen
• pitää lukijoitaan tyhmänä
• henkilöhahmot jäävät yksiulotteisiksi

***

Äänestänkö vaiko En?
En.

Milka Hakkarainen: Laula meille vapaus

(Alienisti 1/2018)

Alus, joka on matkannut läpi avaruuden tyhjyyden jo sukupolvien ajan saapuu vihdoinkin perille ja uutta yhteiskuntaa ruvetaan toden teolla rakentamaan. Mutta ikävä kyllä yhteiskunnan päämiehen nuori poika ei osaa asettua osaksi muita ja välirikko hänen ja hänen isänsä välillä vain korostuu, kun metsästä löytyy outo, laulava lisko.

Hakkarainen liikuskeli ihmisen ja luonnon välisen konfliktin ympärillä jo viimevuotisessa novelissaan Reaktorirakkautta, joka sijoittui Tšernobylin räjähdyksen jälkimaininkeihin. Kriittinen toki sekin ihmistä ja hänen luontoa rikkovaa läsnäoloaan kohtaan, mutta ei läheskään tässä mittakaavassa. Laula meille vapaus ei ole niinkään kriittinen ihmistä kohtaan luonnon tuhoajana kuin se vetää koko kriitikin läskiksi tekemällä kaikista muista kuin päähenkilöstä käkättäviä karikatyyrejä, joiden suurin mielihyvä on kaataa puita, orjuuttaa ja kiduttaa eläimiä, repiä maasta juurineen kaikki irti lähtevä ja vielä sen jälkeen suolata maa, jotta varmasti mikään ei kasva.

Lisäksi päähenkilön suhde isäänsä on hyvin mustavalkoinen ja kliseinen. Isä on ankara, isä on julma, isä on kovaääninen, isä välittää työstään enemmän. Isä aktiivisesti panttaa parannuskeinoa pojaltaan kontrolloidakseen tätä. Kyllä, ihan oikeasti. En lähde väittämään, etteikö tällaisia ihmisiä oikeasti olisi, mutta kyllä he ovat niin pienessä vähemmistössä, että heitä löytää enemmänkin sarjakuvien ja lasten piirrettyjen kuvastosta.

Ja kun tämä ei ole niin vaikeaa. Isä saa olla ankara ja poikaansa pettynyt, mutta tee nyt hänestä edes ihmismäinen. Jokin pieni ele siitä, että tässä on poikani, jota olen kasvattanut yksin viimeiset neljätoista vuotta. Haluan hänen olevan parempi kuin hän mielestäni nyt on, mutta en kuitenkaan tahdo hänelle aktiivisesti pahaa ja olen edes etäisen tyytyväinen, jos hän onnistuu jossakin.

Novelli kärsii myös siitä, että se tapahtuu puhtaasti päähenkilön kertomana. Ja tarkoitan tällä sitä, että tämä tuntuu siltä kuin hän kuvailisi itselleen tapahtumia jälkikäteen. Jopa siinä määrin, että kenelläkään ei ole novellissa vuorosanoja. Silloin tällöin jota kuta lainataan sanasta sanaan, mutta sekin tapahtuu muun tekstin lomassa, ei omana kappaleenaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lukija ei pääse sisään tekstiin. On kuin katsoisi videota, jolle joku on kuvannut huoneen toisella puolella pyörivää televisiota.

Voin myös ihmetellä, miten koko ikänsä avaruusaluksessa asunut poika tietää välittömästi esimerkiksi sen, mitä tuuli on. Ynnä muita tällaisia pieniä yksityiskohtia, joita ei ole mietitty loppuun asti.

Mutta, novellissa on yksi äärimmäisen hyvin toteutettu asia.

(Lieviä spoilereita tästä eteenpäin.)

Lopun käänne oli mielestäni loistava. En suoraan sanottuna ollut tajunnut, että päähenkilöllä olisi tällainen ongelma, mutta se sai lukemaan novellin aivan uudessa valossa. Ja kyllähän sieltä löytyi niitä varovaisia vihjeitä, kun lähdin niitä hakemaan. Aluksi itse asiassa ajattelin, että novelli olisi kirjoitettu väärin ja että lopun käänteessä ei olisi mitään järkeä. Mutta kaikki kohdat, joita läksin tarkistamaan, olikin kirjoitettu juuri niin varovasti, että niiden tarkoituksellisuudesta ei voinut erehtyä.

Taitavasti tehty, Hakkarainen. Taitavasti tehty.

Miten paljon lisäarvoa tällainen kikkailu sitten tuo novellille? Koska itse paljastuksella ei ole niin paljoa tekemistä varsinaisen juonen kanssa. Se on pikemminkin kirjoittajan taidonnäyte, jonka tarkoitus on korostaa sitä, miten taitavasti hän osaa johdattaa lukijaa harhaan tai oikean johtopäätelmän vierestä.

Henkilökohtaisesti osaan arvostaa sitä. Kokonaisessa romaanissa tällainen voisi ärsyttää, mutta novelli on sen verran lyhyt, että voin hyväksyä, että sellainen uhrataan kokonaisuudessaan tällaiseen.

Kun vain se tarina olisi ollut vähemmän kärjistetyn mustavalkoinen ja ihmiskuntaa avoimesti vihaava.

***

Hyvää:

• lopun käänne erittäin taitavasti johdateltu ja kätketty

Huonoa:

• kuvailun etäännyttävä vaikutus
• hahmojen ja teemojen jyrkkä mustavalkoisuus
• maailman pienet epäjohdonmukaisuudet
• lopun silpomismelodraama

***

Äänestänkö vaiko En?
En usko.

Suvi Kauppila: Kolmanteen polveen

(Tähtivaeltaja 4/2018)

Pariisissa epäsuosioon joutunut nuori tutkija matkustaa Ranskan maaseutujen syrjämaille toiveenaan löytää jotain, joka lunastaisi hänen paluunsa seurapiireihin. Mutta syrjäiset kylät saattavat kätkeä sisäänsä odottamattomia salaisuuksia.

Kauppilan novellissa on lupaava idea, josta pidän kovasti. Teksti on kirjoitettu puolittain luonnontieteellisenä päiväkirjana. Ehdottomasti tyylillinen keino, joka saa allekirjoittaneelta aina lisäpisteitä. Syrjäinen pikkukylä, jossa kirkko pitää kaikkea valtaa ja vanhan linnan raunioissa liikuskelee mystisiä hahmoja, on eittämättä kliseinen, mutta Kauppilan kuvailu vakuuttaa ja novellin tunnelmaa ei voi moittia.

Mutta ikävä kyllä tarinankerronta ei yllä läheskään samalle tasolle. Tarinan isoimmaksi ongelmaksi nousee se, että siinä ei ole syvyyttä. Tarinan henkilöistä ei saa otetta, koska heidän äänensä ei kuulu. Jopa kertojina toimivat kaksi päähenkilöä jäävät aavistuksen harmaiksi, mutta kaikki muut näyttäytyvät pelkkinä karikatyyreinä. Etenkin kyläläiset ovat pelkkiä silhuettimaisia vastustajia, joista emme saa käytännössä mitään irti. Kylän papilla on edes joitain vuorosanoja, mutta ne ovat juuri sellaista kiihkoista paasausta kuin voi odottaa. Se suoraviivaistaa tarinan kulkua, toki, mutta se myös saa lukijan pyörittämään silmiään, koska kirjoittaja ei edes vaivaudu yrittämään kliseiden ja mustavalkoisten stereotypioiden ulkopuolelle.

(Seuraa lieviä spoilereita.)

Tarinan keskeinen konflikti oli myöskin vähintäänkin kömpelö. Ilmeisesti novellissa ei sentään viitattu siihen, että linnanherran synneistä tuomitut joutuisivat lisääntymään, jotta näiden jälkeläiset voitaisiin tuomita niin sanotusti kolmanteen polveen, mutta pitkän aikaa tämä oli se tulkinta, jota novelli näytti tukevan. Jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan otteeseen pohtiakseni idean outoutta, mutta onneksi novelli täsmensi loppua kohden, että ihan näin pöhkö se ei sentään ole.

Ainakin oletan lukeneeni näin. Toivon lukeneeni. Suoraan sanottuna novelli ei lopussakaan ollut ihan niin selkeä kuin olisin preferoinut.

Lopusta sanon sen verran, että kurkun auki viiltely meni vahvasti melodraaman puolelle. Novellin sävy oli toki ollut dramaattinen aiemminkin, mutta tämä oli viimeistään se kohta, kun en enää kyennyt ottamaan novellia vakavasti.

***

Hyvää:

• luonnontieteellinen päiväkirja
• alun tunnelma
• kuvailu pitkältä osin

Huonoa:

• keskeisen idean järjettömyys
• lopun melodraama
• oliko nuoremman päähenkilön tarkoitus olla tyttö vai poika
• soihtu ja talikko -kyläläiset

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Katri Alatalo: Hiekan suutelema

(Tähtivaeltaja 1/2018)

Alatalo seurailee viime vuoden jälkiään ja palaa Tuhannen ja yhden yön aavikoille novellissaan Hiekan suutelema. Tälläkin kertaa päähenkilönä esiintyy vähemmän kunniakkaissa aikeissa liikuskeleva voro ja jälleen kerran kulkijat, joihin törmätään, eivät ole sitä, miltä näyttää.

Valitettavasti siinä missä Bah Ghawanin ennustaja toimi hyvänä seikkailunovellina ja loisti juonen kaarellaan, on Hiekan suutelema kaikin puolin vähäisempi teos. Seitsemässä sivussa ei vain pysty pääsemään samanlaiseen juonen kaareen ja tarinan syvyyteen. Lisäksi päähenkilö on pitkälti olosuhteidensa orja, eikä näin ollen tunnu erikoisen mielenkiintoiselta. Toki genre on tällä kertaa paljon lähempänä kauhua, jonka vakiokuvastoon hirveyksiin joutuva, kärsivä ja täysin ulalla oleva päähenkilö tietenkin kuuluu, mutta en silti pysty sanomaan, että olisin kokenut suurtakaan minuutta ja ykseyttä tämän Dadikin kanssa.

Tarinan toinen tärkeä henkilö, Arraanah, ei myöskään onnistu pakenemaan kliseiden kuopasta, joskin hänen kohdallaan ongelma menee enemmän teknisen puolelle. Melkein aina, kun hänen hahmonsa mainitaan, ottaa teksti aikansa kuvaillessaan hänen sirouttaan, sorjuuttaan ja ylipäätään kauneuttaan. Uskon myös, että termi 'gasellinjalat' mainittiin vähintään kolme kertaa, ellei useammin. Tai jos ei mainittu kuin kahdesti, niin siinäkin oli yksi kerta liikaa. Tajuamme kyllä vähemmälläkin, että kyseessä on hyvännäköinen nainen.

Mutta sitten se lopetus.

Se ei itse asiassa ollut huonoimmasta päästä. Pidin siitä, miten hyvin yksinkertainen kohtaus novellin alkupuolella näyttäytyy aivan uudessa valossa, kun tiedämme, mitä Dadikille on tapahtunut. En itse kyseisen kohtauksen merkitystä huomannut, joten lopetus tuli minulle miellyttävänä yllätyksenä. Toki se sitten vesitettiin laittamalla Arraanah vetämään kauhuelokuvien vakiokohtaus n:ro 35A, mutta koko novelli nyt oli ylipäätään varsin paksuilla pensselinvedoilla maalattu, joten ainakin se pysyi tyylilleen uskollisena.

***

Hyvää:

• miljöö on edelleen mielenkiintoinen ja näkisin sitä mielelläni enemmänkin
• loppuyllätys
• kuvailu toimi silloin kun sitä ei toistettu liikaa

Huonoa:

• liian lyhyt tapahtumien määrään nähden
• kauhukuvasto enemmän huvitti kuin pelotti
• kuvailun jatkuva toistuminen
• se, että joku on saanut kantaakseen nimen Jizz

***

Äänestänkö vaiko En?
En.