(Spin 2/2018)
Kuuselan novelli voitti Nova-kirjoituskilpailun vuonna 2018. Se kertoo nuoren naisen ja tämän isoisän matkasta Italiaan ostamaan taivasmaaleja, jotta päähenkilön äiti voi jatkaa työtään Suomen taivaiden maalaajana. Samaan aikaan luodataan niin kyseisen perheen tulehtuneita välejä kuin sen jäsenten suhdetta työhön ja perinteisiin.
Novelli on värikkäästi kerrottu, mikä on hyvä, kun puhutaan maaleista ja maalaamisesta. Löisin vähintäänkin pienen summan rahaa sen puolesta, että Kuusela on oikeasti käynyt kuvailemassaan italialaisessa kaupungissa tai ainakin jossain hyvin lähellä sitä. Sen verran kouriintuvan ja elävän kuvan hän siitä sanoillaan luo. Novelli myös suorastaan kuhisee värien nimiä ja näillä osataan luoda miellyttäviä mielikuvia, joita on mukava pysähtyä mietiskelemään hetkeksi ennen lukemisen jatkamista.
Tyttärentyttären ja isoisän jutustelu tuntuu myös luontevalta ja molemmille saadaan heti alusta asti vankat, uskottavat persoonat. Ei kumpaankaan saatikka tähän äitihahmoon nyt niin syvälle päästä, mutta heidän ongelmansa tuntuvat aidoilta ja heidän kärsimänsä ihmissuhdesotku on sellainen, joka voisi oikeasti tapahtua. Vaikka äidin tempaus, joka sitten tämän välirikon aiheutti, tuntuukin tekemällä tehdyltä draamalta.
Novellin ongelmaksi nousee se, että sen spefielementti on täysin tarpeeton itse tarinan kannalta. Se ei mene pintaa syvemmälle, eikä se lisää konfliktiin yhtään mitään. Tarina olisi voinut kertoa aivan yhtä hyvin aivan normaalista, maallisesta maalaajaperheestä, jonka tytär ja patriarkka on lähetetty ostosmatkalle. Perhe olisi silti kärsinyt aivan samoista ongelmista ja niitä oltaisiin käsitelty aivan samalla tavalla. Toki äidin tempaus ei olisi voinut olla tismalleen samanlainen, mutta aivan yhtä hyvin hän olisi voinut joutua ongelmiin viranomaisten kanssa ilman, että siihen tarvitsee sotkea spekulatiivista fiktiota.
Spekulatiivinen fiktio on parhaimmillaan, kun se tarjoaa uuden näkökulman omaan maailmaamme. Näin ollen sen liittäminen osaksi tarinaa ei saa olla pelkkä maalikerros - pahoittelen puujalkavitsiä - vaan sillä täytyy olla tarkoitus. Ja tässä tarinassa tuota tarkoitusta ei ole.
Näin ollen tätä on täysin mahdotonta äänestää vuoden parhaaksi spefinovelliksi, vaikka se ihan miellyttävä tarina onkin.
***
Hyvää:
- kuvailun värikkyys
- henkilöhahmoissa on syvyyttä ja aitoutta
- italialainen pikkukaupunki miljöönä
Huonoa:
- spefielementti tarpeeton juonen kannalta
- saippuaoopperamainen konflikti
***
Äänestänkö vaiko En?
En, valitettavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti