Taru Kumara-Moisio: Rauhaan

(Naamiot, Osuuskumma)

Kumara-Moisio esittelee meille tulevaisuuden, josta ei voi olla aivan varma, yrittääkö se olla dystopia vaiko utopia. Sen kuvasto tuntuisi johdattelevan dystopian suuntaan. Kaikki näyttävät samalta, kaikki on normitettu samanlaisiksi. Mutta se esitetään pikemminkin välttämättömänä pahana, josta on tarkoituskin päästä eroon kaikin keinoin, kuin minään ylhäältä päin määrättynä kontrollikeinona.

Olisinkin kaivannut hieman enemmän pureutumista tähän naamioiden ajatukseen. Novellissa oli paljon puhetta siitä, millaista naamioiden takana on, mutta hyvin vähän minkäänlaista infoa siitä, millaisia sieltä kuoriutuvat aikuiset ovat. Päähenkilöiden äiti vaikutti ihan normaalilta ihmiseltä, vaikka aina välistä puhuttiin, että tämä yhteiskuntajärjestelmä tuottaisi jotenkin valveutuneempia yksilöitä. Se ei vain suoraan sanottuna näkynyt lukijalle millään tavalla.

Täytyy myös tunnustaa, että ajatus siitä, että Rauha, päähenkilö, olisi niin tärkeä, koska hän osaa tiivistää ja kiteyttää viisauksia, ei toteutunut kovin hyvin. Kaikki hänen tiivistyksensä olivat pelkkiä listoja avainsanoja, joista puuttui konteksti ja syvyys. Ne olivat hyvin teennäisiä, jos ihan rehellisiä ollaan.

Voin kyllä nähdä, miten tiivistäminen voi avata tilaa uusille merkityksille. Haiku-runot ovat tässä oikein hyviä. Ikävä kyllä tämän novellin tapauksessa kirjoittajan taito ei riittänyt kannattelemaan kunnianhimoista ideaa.

Kun vielä otetaan huomioon, että juoni jäi varsin kepeäksi, ei novellista jäänyt paljon käteen. Siinä oli mielenkiintoinen idea, hyvää kuvastoa ja päähenkilöt tuntuivat persoonallisilta, mutta kaikella tällä ei saatu kerrottua oikein mitään.

***

Hyvää:

• perusajatus

Huonoa:

• teennäinen
• maailmasta ei saanut otetta

***

Äänestänkö vaiko En?
En.

Katri Alatalo: Särö

(Naamiot, Osuuskumma)

Alatalo vie meidät jälleen kerran aavikolle, jossa tällä kertaa seurataan nuorta käsityöläistä, jolla on erikoinen taito salattavanaan. Asiat alkavat muuttua, kun hän erehtyy paljastamaan itsensä maksulliselle naiselle pelastaessaan tämän pulasta.

Novelli pallottelee minä- ja sinäkertojan välillä. Nimellisesti se on minäkertoja, mutta melkein koko novelli on puhuttu kuin toiselle henkilölle tästä kertoen, joten teksti pomppii koko ajan muodosta toiseen. Tavallaan virkistävää nähdä sinäkertojaa käytettynä edes tällä tavalla, koska se on niin harvinainen kerronnan muoto, mutta koska teksti ei sitoudu siihen täysin, tekee se lukemisesta vähintäänkin raskasta.

Aavikkomiljöö tulee vahvasti esiin ja pidän siitä edelleen, kuten aiemmissakin Alatalon tarinoissa. Tomuinen ja ahdas aavikkokaupunki pikkuisine kujineen on mainio tapahtumapaikka tarinalle muodonmuuttajasta ja tämän ahnaasta apulaisesta kautta yllyttäjästä. Myös itse muodonmuutos spefi-elementtinä ei ole yhtään hassumpi. Olisin vain toivonut, että siitä oltaisiin saatu enemmän irti.

Novellin pahin ongelma nimittäin on se, että sen päähenkilöllä ei ole minkäänlaista kunnianhimoa, halua onnistua tai pyrkiä eteenpäin elämässä. Hän on liian passiivinen ollakseen kiinnostava päähenkilö, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että merkittävä osa novellista tuhlataan siihen, että häntä yritetään suostutella käyttämään voimiaan ja hän kitisee vastaan. En tiedä miksi Alatalo on kuvitellut tämän olevan hyvä ratkaisu. Vastahakoisuus päähenkilössä ei ole automaattinen kuolinisku novellille, mutta siihen ei kyllä myöskään saisi tuhlata yli puolta koko tarinasta. Tai vähintäänkin vastahakoisuudelle tulisi olla hyvä, kouriintuva perustelu, eikä vain se, että päähenkilö on niin vässykkä.

Tarinan toinen päähenkilö, Saba, on onneksi paljon aktiivisempi ja säkenöivämpi persoona, mikä osittain pelastaa novellin. Pidän siitä, että emme koskaan saa tietää täysin varmasti, mikä versio hänen historiastaan on se oikea. Toisaalta en taas pidä siitä, että hänen motiivinsa on puhdas ahneus. Toki se näin lyhyessä tekstissä vielä menee, mutta olisin kaivannut toista tahoa häneen, jotta hän ei olisi niin yksiulotteinen.

Miljööltään ja tunnelmaltaan onnistunut novelli, joka kuitenkin kaatuu tylsään päähenkilöön ja mielikuvituksettomaan juoneen.

***

Hyvää:

• aavikkomiljöö
• likainen ja raadollinen tunnelma

Huonoa:

• päähenkilön passiivisuus
• henkilöhahmot jäävät ylipäätään laihoiksi
• hankala kerronta

***

Äänestänkö vaiko En?
En.

Suvi Kauppila: Rajattoman meren lapset

(Samovar, Issue September 24, 2018)

Kevin Costnerin elokuva Waterworld kohtaa uuskumman tässä Suvi Kauppilan novellissa, jota ei ainakaan voi syyttää tapahtumien vähyydestä. Kokonainen elämäntarina käydään lävitse alle seitsemässä sivussa ja ajassa hypitään täysin surutta.

Ja tämä ikävä kyllä on novellin suurin ongelma. Siihen on mahdotonta päästä sisään. Juuri kun lukija pääsee sisälle kohtaukseen ja paikkaan, hyppää novelli eteenpäin. Ja vieläpä ilman mitään varoitusta. Novelli ei tunnu edes yrittävän kuljettaa lukijaa mukanaan ajassa, vaan usein ajan kulumisen joutuu päättelemään kontekstista. Joskus tähän saattaa mennä kokonaisia kappaleita. Olisiko ollut liikaa pyydetty, että kun ajassa hypätään eteenpäin, kappale aloitettaisiin vaikkapa sanoilla: "Muutamaa päivää myöhemmin (--)"

Novellissa on myös kehyskertomus. Kyllä, seitsemän sivun novellissa on kehyskertomus. Onko sillä mitään tekemistä minkään kanssa? Eipä juuri. Mutta saahan siihen kulutettua puolisen sivua arvokasta sivutilaa.

Tosin, myönnettäköön, että tällä kehyskertomuksella olisi voinut olla funktio. Ajatus on, että tarina kerrotaan nuotion äärellä minä-kertojan muodossa. Mutta itse kertomus on pikemminkin löyhä kokoelma kohtauksia ja tapahtumia kansan ja sen viimeisen jälkeläisen elämässä. Pidänkin erittäin todennäköisenä, että tarina olisi toiminut paremmin, jos se olisi kerrottu legendan ja myytin muodossa. Se olisi sallinut kohtausten olla lyhyitä ja irtonaisia. Sellaisia vanhat myytit ovat.

Mutta nyt tarina on vain kasa irtonaisia ajatuksia. Melkeinpä ranskalaisia viivoja. Tulee mieleen, että tässä oltaisiin hahmoteltu paljon pidempää tarinaa paperille ensimmäistä kertaa. Haettu tarinan rytmiä ja muotoa, luonnosteltu karkeasti ilman huolta siitä, soljuuko se vai ei.

Ja suoraan sanottuna, voisin mielelläni lukea tuon pidemmän tarinan. Pidin siitä potentiaalista, jota tässä näin. Päähenkilö ja hänen kansansa tuntuivat mielenkiintoisilta, maailmassa oli syvyyttä ja se oli tyyliltään vetävä. Ikävä vain, että sitä nähtiin niin vähän.

***

Hyvää:

• maailma
• epiikkaan sopiva skaala

Huonoa:

• ajassa ja paikassa ei pysynyt mukana
• minä-kertojan äänen banaalius
• aivan liian typistetty
• kehyskertomuksen haaskaus

***

Äänestänkö vaiko En?
En.

Janos Honkonen: Sadan vuoden huuto

(Portti 4/2017)

Honkosen Portti-voittaja on mielenkiintoinen katsaus aikamatkailuun. Yleensä kyseinen aihepiiri pyörii sen ajatuksen ympärillä, että tapahtumia voi muuttaa. Asiat eivät ole peruuttamattomia ja näkökulma on usein "miten tekisimme toisin?" -painotteinen. Honkosen novellissa aikamatkustuksen jujuksi nousee kuitenkin se, mitä tapahtuisi, jos asiat menisivätkin kauhealla tavalla pieleen. Peruutettavasta tulee ehdottoman peruuttamaton ja päähenkilö löytää itsensä tilanteesta, jossa hänellä ei ole jäljellä juuri vaihtoehtoja.

Ja se on juuri tämä peruuttamaton tilanne, tämä kauhea kohtalo, johon päähenkilö joutuu sitoutumaan, joka tekee tästä novellista niin puistattavan hyvän. Itse aikamatkustus ja sen puitteet eivät herättäneet minussa niin suuria tuntemuksia. Oregon-asemaa ei juuri käsitelty, kaikki muut henkilöhahmot päähenkilöä lukuun ottamatta olivat lähinnä statisteja ja itsenäistynyt Suomi tapahtumapaikkana jätti kylmäksi. Kaikki edellä mainitut ovat kyllä toimivia ratkaisuja. Oregonista ei rehellisesti sanottuna tarvitsekaan tietää enempää, Suomen historiaan on helppo viitata ja vaikka muut henkilöhahmot jäävätkin ohuiksi, on novellin pakostakin keskityttävä päähenkilöönsä ylitse kaiken.

Kaikeksi onneksi tuo kyseinen päähenkilö, Arvi Kuusela, on todella vahva. Pidän erityisesti siitä, miten hänen mielensä alkaa hapartua lähellä loppua. Tulevaisuus, menneisyys ja nykyhetki puuroutuvat, ja lukija saa kouriintuvan kuvan siitä, millaista on elää, kun ei voi olla varma siitä, missä ja milloin elää.

Jäin hieman pohtimaan Arvin kyseenalaista tarvetta säilöä kamariinsa tihkuvaa elinkudosta. Hän itsekin novellissa myöntää, että siinä ei ole järkeä, ja jos vasta tämä vanhempi ja höperömpi Arvi olisi ruvennut sitä tekemään, olisi se sopinut hänen hahmoonsa täydellisesti. Mutta hän aloitti sen jo vuosikymmeniä sitten, kun voisi vielä olettaa, että hän ei ollut sentään niin mökkihöperö. Onhan se ihanan groteski mielikuva, mutta se ei tunnu täysin perustellulta sellaiselta.

Pikkuisen myös pohdituttaa se, että Arvilla ja hänen kumppanillaan ei ollut ketään valvojaa mukana ensimmäisellä kunnon tehtävällään. Onko Oregonissa oikeasti noin paha miespula?

Novellista löytyy paljon pientä viilattavaa ja huomautettavaa, mutta totuus on se, että sen asetelma ja päähenkilö ovat molemmat niin hyviä, että ne kantavat tällaisten pienten mutinoiden yläpuolelle. Karmaiseva ja hyvin kerrottu tarina.

***

Hyvää:

• ainutlaatuinen aikamatkustushaaveri
• päähenkilön höperyys
• läärää-verbi mielikuvana

Huonoa:

• pieniä epäjohdonmukaisuuksia
• viimeinen kohtaus tuntui turhalta

***

Äänestänkö vaiko En?
Hyvin todennäköisesti.

Jasmin Kuusela: Parveke taivaan laidalla

(Spin 2/2018)

Kuuselan novelli voitti Nova-kirjoituskilpailun vuonna 2018. Se kertoo nuoren naisen ja tämän isoisän matkasta Italiaan ostamaan taivasmaaleja, jotta päähenkilön äiti voi jatkaa työtään Suomen taivaiden maalaajana. Samaan aikaan luodataan niin kyseisen perheen tulehtuneita välejä kuin sen jäsenten suhdetta työhön ja perinteisiin.

Novelli on värikkäästi kerrottu, mikä on hyvä, kun puhutaan maaleista ja maalaamisesta. Löisin vähintäänkin pienen summan rahaa sen puolesta, että Kuusela on oikeasti käynyt kuvailemassaan italialaisessa kaupungissa tai ainakin jossain hyvin lähellä sitä. Sen verran kouriintuvan ja elävän kuvan hän siitä sanoillaan luo. Novelli myös suorastaan kuhisee värien nimiä ja näillä osataan luoda miellyttäviä mielikuvia, joita on mukava pysähtyä mietiskelemään hetkeksi ennen lukemisen jatkamista.

Tyttärentyttären ja isoisän jutustelu tuntuu myös luontevalta ja molemmille saadaan heti alusta asti vankat, uskottavat persoonat. Ei kumpaankaan saatikka tähän äitihahmoon nyt niin syvälle päästä, mutta heidän ongelmansa tuntuvat aidoilta ja heidän kärsimänsä ihmissuhdesotku on sellainen, joka voisi oikeasti tapahtua. Vaikka äidin tempaus, joka sitten tämän välirikon aiheutti, tuntuukin tekemällä tehdyltä draamalta.

Novellin ongelmaksi nousee se, että sen spefielementti on täysin tarpeeton itse tarinan kannalta. Se ei mene pintaa syvemmälle, eikä se lisää konfliktiin yhtään mitään. Tarina olisi voinut kertoa aivan yhtä hyvin aivan normaalista, maallisesta maalaajaperheestä, jonka tytär ja patriarkka on lähetetty ostosmatkalle. Perhe olisi silti kärsinyt aivan samoista ongelmista ja niitä oltaisiin käsitelty aivan samalla tavalla. Toki äidin tempaus ei olisi voinut olla tismalleen samanlainen, mutta aivan yhtä hyvin hän olisi voinut joutua ongelmiin viranomaisten kanssa ilman, että siihen tarvitsee sotkea spekulatiivista fiktiota.

Spekulatiivinen fiktio on parhaimmillaan, kun se tarjoaa uuden näkökulman omaan maailmaamme. Näin ollen sen liittäminen osaksi tarinaa ei saa olla pelkkä maalikerros - pahoittelen puujalkavitsiä - vaan sillä täytyy olla tarkoitus. Ja tässä tarinassa tuota tarkoitusta ei ole.

Näin ollen tätä on täysin mahdotonta äänestää vuoden parhaaksi spefinovelliksi, vaikka se ihan miellyttävä tarina onkin.

***

Hyvää:

• kuvailun värikkyys
• henkilöhahmoissa on syvyyttä ja aitoutta
• italialainen pikkukaupunki miljöönä

Huonoa:

• spefielementti tarpeeton juonen kannalta
• saippuaoopperamainen konflikti

***

Äänestänkö vaiko En?

En, valitettavasti.

Shimo Suntila: Kaupungin tuhmin tyttö

(Pukin pimeä puoli, Reuna)

Suntilan kauhunovellissa on jouluaatto, mutta päähenkilömme Valpuri ei ole vielä saanut itseään uneen. Ja totta kai hän sitten kuulee keittiöstä kolinaa ja päättää lähteä tutkimaan.

Ideatasolla novelli toimii erittäin hyvin. Olen suuri joulukauhun ystävä, joten olin aivan alusta asti valmis hyppäämään novellin mukaan. Ja ajatus siitä, että kilttien ja tuhmien listalla voisi olla rankempiakin seuraamuksia kuin pelkästään säkillinen hiiltä ja risuja, ei ole ollenkaan huono.

Ikävä kyllä novelli kompuroi toteutuksessa. Ennen kaikkea siinä, että koko novellin keskeinen idea olisi se, että Valpuri olisi novellin nimen mukaisesti kaupungin tuhmin tyttö ja täten tuomittu hieman kovempiin rangaistuksiin. Novelli puhuu tonttujen ja Pukin kautta Valpurista kuin tämä olisi suoranainen hirviö, syntyjään paatunut rakki ja ilmiselvä toivoton tapaus. Mutta samaan aikaan novelli yrittää käsitellä Valpuria päähenkilönä. Toisin sanottuna sellaisena persoonana, jonka puolella lukija pystyy olemaan ja joka on edes vähän sympaattinen. Käytännössä kaikille Valpurin pahemmille rikkomuksille löytyy lieventävä asianhaara tai ne voi laittaa lapsen huonon itsehillinnän piikkiin. Valpurista ei saa sitä kuvaa, että hän olisi aktiivisesti pahantahtoinen tai sadistinen. Tämä saa häntä uhkaavan rangaistuksen tuntumaan liioitellulta, mikä ei uskoakseni ollut novellin tarkoitus.

Novellin lopetus korjaa tätä asetelmaa hieman. Lopun käänne tulee kyllä puskista ja sitä joudutaan selittelemään, mutta se jättää Valpurin todella herkulliseen tilanteeseen, johon on hyvä jättää lukija pohdiskelemaan mahdollista jatkoa.

Henkilökohtaisesti en myöskään välittänyt novellin kielestä. Tonttujen urbaani, jopa slangiin nojaava puhetapa on ymmärrettävä ratkaisu. He seuraavat maailmaa jatkuvasti vuodesta toiseen, etenkin lapsia, joten käy järkeen, että heidän kielensä ei välttämättä ole niin vanhahtavaa. Etenkin kun he itsekään eivät ole niin vanhoja kuin voisi olettaa. En silti voi väittää, etteikö se olisi särähtänyt korvaan ja ettenkö olisi preferoinut hieman vähemmän kasuaalia jutustelua. Joulu on vanhoillinen, tunnelmallinen ja mystinen juhla, minkä pitäisi minusta näkyä myös siitä tehdyssä kauhussa. Tunnelma tuppaa lässähtämään, jos tonttu rupeaa haastamaan kuin lähikioskin kaljasetä.

Silti, tässä oli paljon hyvääkin. Ei lähellekään suosikkini Suntilalta, mutta kiinnostava perusidea kantoi pitkälle.

***

Hyvää:

• ajatus Pukista paatuneitten lasten tuomarina
• lopun käänne

Huonoa:

• tonttujen puhetapa
• epäselvyys siitä, onko päähenkilöä tarkoitus sympatisoida
• jäi tunnelmaltaan hieman harmaaksi

***

Äänestänkö vaiko En?

Todennäköisesti en.

Niko-Samuli Salonen: Kultahiuksinen tyttö

(Nova 2016 -antologia, Turun Science Fiction Seura ry. ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti ry.)

Salosen novelli vie meidät toisen maailmansodan viimeisiin viikkoihin ja kuukausiin. Novellin päähenkilönä toimii keskitysleirin komentaja Hans Watzmann, jonka silmien kautta leirin viimeisiä hetkiä seurataan. Novellin keskiöön nousee myös sen nimenä toimiva kultahiuksinen tyttö, jonka Watzmann pelastaa kuolemalta.

(Seuraa merkittäviä spoilereita, koska en ole keksinyt keinoa puhua novellista ilman niitä. Jos et ole vielä lukenut novellia, käy tekemässä se nyt ja tule sitten takaisin.)

Novellin päähenkilö on kirjaimellinen natsi. Tämä ei ole vielä niin erikoista. Näitä on nähty. Yleensä kuitenkin, jos päähenkilö on natsi, on hän joko jo katumuksen tehnyt tai tarinan mittaan läksynsä oppiva natsi. Watzmann poikkeaa tästä trendistä jyrkästi. Hän katselee lähinnä tylsistyneenä, kun hänen alaisensa teurastavat juutalaisia. Hän kyllä myöntää, että kaasukammioita käytettiin, mutta hänen suhtautumisensa niitä kohtaan on vähintäänkin apaattinen. Hän tappaa oman rakastajattarensa, koska tämä haittaisi pakomatkaa.

Mutta, tästä huolimatta, jos ymmärsin novellin lopetuksen oikein, Watzmann nostetaan muiden mukana taivaaseen vankien ylösnousemuksessa. Ja jos näin on, jos olen ymmärtänyt oikein, on tämä mielestäni vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa. Eri asia olisi, jos Watzmann olisi missään kohtaa osoittanut katumusta. Mutta kun ei. Hänen viimeinen ajatuksensa ennen ylösnousemusta on ärtymys siitä, että kultahiuksisen tytön edustama maallinen rikkaus on evätty häneltä tytön kuoltua. Ja tällainen henkilö pitäisi asettaa samalle tasolle keskitysleirien uhrien kanssa? Tällaista henkilöä pitäisi lukijana sympatisoida ja todeta, että ehkä se viimeisen millisekunnin ymmärrys - jos sitä edes tapahtui - oli tarpeeksi?

Vaan kun ei. Pidän itseäni varsin liberaalina arvoilta. Olen valmis hyväksymään, että useimmat maailman asioista pitävät sisällään useita näkökantoja ja että melkein kaikki on harmaan eri sävyjä. Mutta johonkin se raja on vedettävä. Ja se, että minut lukijana istutetaan kirjaimellisen natsin silmien taakse ja pyydetään yrittämään ymmärtää hänen näkökulmaansa, se menee liian pitkälle.

Tämä novelli oli kiivaan keskustelun aihe tämän vuoden Atorox-raadissa. Esiin nousi myös sellainen näkökanta, että ehkä tarkoitus ei olekaan sympatisoida natseja, vaan kritisoida uskontoa. Tällöin novellin idea olisi se naurettavuus, että jopa kirjaimellinen natsi voi päästä taivaaseen, jos hän ihan viime metreillä katuu.

Ja okei, se olisi parempi tapa tulkita novellia. Tai ainakin miellyttävämpi. Helpommin nieltävä. Ikävä kyllä en henkilökohtaisesti saa tätä tulkintaa irti novellista. Watzmannin lopun hetket ovat täynnä ihmetystä tapahtuvaa kohtaan, mutta en pysty saamaan siitä sitä mielikuvaa, että hän olisi kauhuissaan omista teoistaan tai millään tavalla pelkäisi, että häntä niistä rangaistaisiin.

Jos tämä jälkimmäinen tulkinta oli Salosen tarkoitus, olen sitä mieltä, että se on jäänyt toteutumatta. Sen sijaan tässä on novelli, joka vähintäänkin puolittain asettuu natsi-Saksan puolelle ja esittää sen sotilaiden suorittamat kauhuteot pelkkänä ihmisten rellestyksenä ja banaalina suorittamisena.

Enkä kykene löytämään tarpeeksi voimakkaita sanoja ilmaistakseni, miten vastenmielisenä pidän kyseistä ajatusta.

***

Hyvää:

• teknisesti ansioitunut

Huonoa:

• moraalisen kannan epävarmuus tai suoranainen natsien puolto
• näkykohtausten kliseisyys
• kultahiuksinen tyttö oli pelkkä juonikapula, eikä oikea henkilö

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Laura Luotola: Kelmien kuningas ja nuori kapinallinen

(Tarinoita Aavetaajuudelta -äänikirjat)

Luotolan novelli kuljettaa meidät mitä erikoisimpaan maailmaan, jossa liskot ja ihmiset asuttavat samoja saaria ja jossa kaikkea värittää syvä eksotiikan leima. Luotola on selvästi nähnyt paljon vaivaa maailmansa eteen ja monesti tuntuu, että tuon kyseisen maailman olisi tarkoitus olla novellin päähenkilö sen varsinaisen päähenkilön sijaan.

Novelli on myös hyvin raskas sanastoltaan. Luotola ei ole pelännyt keksiä uudissanoja milloin millekin asialla, eikä novellista pysty lukemaan paria kappaletta pidempään ennen kuin lukijan on pakko pysähtyä pohtimaan, että mikäköhän tuokin asia on. Toisaalta tämä tuo novellin maailmaan syvyyttä. Useimmat sanat pystyy päättelemään asiayhteydestä, eikä tällaisten uudissanojen käyttö eroa merkittävästi esimerkiksi siitä, että novelli sijoittuisi vaikkapa Intiaan ja kirjoittaja käyttäisi paljon intialaisia termejä. Se ehdottomasti auttaa novellin eksotiikkaa. Toisaalta, se tekee novellista raskaslukuisen ja myöskin tuossa aiemmin esittämässäni esimerkissä uusien sanojen kuvailuun todennäköisesti kulutettaisiin edes hieman aikaa.

Henkilökohtaisesti täytyy myöntää, että pidin näistä uudissanoista, mutta olen aivan varma, että myös aivan päinvastaista koulukuntaa löytyy.

Mutta kun puhumme kielestä ja sanoista, joudun kritisoimaan novellin nimistöä. Päähenkilön oikea nimi on esimerkiksi Yakun, mutta se lyhennetään heti alussa muotoon Jani. Tarinassa on myös henkilö nimeltä Varas, joka on varas, mutta tuota hänen nimeään ei taivuteta, kuten sanaa varas. Sen on tarkoitus olla kuin vahingossa samanlainen kuin sana varas. Ehkä tämä on kirjoittajan yritys olla humoristinen. Eikä edes aleta puhua naisesta nimeltä NK. Nämä nimet eivät toimi. Jos novellin miljöö on tarkoituksellisen outo ja eksoottinen, minkä ihmeen takia päähenkilölle täytyy antaa suomalaisen pojan nimi? Etenkin, jos novelli on kirjoitettu tietoisesti suomalaiselle yleisölle? Novellin nimistö on lähes kauttaaltaan hirveässä ristiriidassa novellin miljöön kanssa, ja ne nimet ovat vieläpä sellaisia, että sen on pakko olla tietoinen valinta. En vain voi käsittää, mikä tämän päätöksen taustalla on ollut.

Juoni oli mielestäni ihan vetävä. Maailma auttaa tässä tapauksessa todella paljon, mutta jo ihan itsessäänkin juoni oli tapahtumavetoinen, menevä ja täynnä toimintaa. Toisaalta, ehkä tuota toimintaa oli jopa aavistus liikaa, koska novelli tuntui heittelehtivän yhdestä suuresta kohtauksesta toiseen. Päähenkilöstä oli vaikea saada otetta, koska hän tuntui muuttavan mieltään harva se hetki. Tuntui kuin olisi yrittänyt seurata TV-sarjaa katsomalla vain joka toisen jakson. Näiden eri kohtausten välillä pystyi näkemään yhteyksiä, mutta ne joutui pitkälti arvailemaan itse. Esimerkiksi tämän Varasin viimeinen kohtaus oli täysin pohjustamaton ja jätti siten kylmäksi.

Novellimitan rajoitukset verrattuna romaaniin näkyivät myös siinä, miten paljon novelli jätti sanomatta. Jouduin esimerkiksi jatkuvasti korjaamaan mielikuvaani näistä liskoista, kun heistä paljastui uusia piirteitä, jotka eivät sopineet yhteen aiemman mielikuvan kanssa. Ei valtava ongelma ja täysin ymmärrettävä sellainen. On aina kuitenkin tietoinen riski lähteä avaamaan kokonaista uutta maailmaa novellin kautta.

Kokonaisuutena täytyy kuitenkin myöntää, että novellista jäi hyvä maku suuhun. Hyvä ja pohdittu maailma saa allekirjoittaneelta aina pisteitä, enkä myöskään ala vastustaa sitä, että tässä yritettiin ottaa edes pientä eroa arkiseen ja totuttuun fantasiakuvastoon.

***

Hyvää:

• erinomainen maailma, josta ei syvyyttä puuttunut
• sanasto
• juoni aina välistä

Huonoa:

• sekava ja poukkoileva kerronta
• nimistö
• juoni aina välistä

***

Äänestänkö vaiko En?
Ehkä.