Saara Henriksson: Siniset

(Avaruusajan unelmia, Osuuskumma)

Henrikssonin novellin taustalla kummittelevat sellaiset jättiläiset kuin Ridley Scottin Alien ja Stanisław Lemin Solaris. Ihmiskunta on levittäytynyt galaksiin, mutta matkoihin kuluu pitkä aika ja syrjäisten planeettojen pinnoilta saattaa edelleen löytää jotain täysin tieteelle tuntematonta ja selkäpiitä riipivän pelottavaa.

Ikävä kyllä novelli ei saa revittyä ideasta mitään uutta irti. Planeetalla kummittelevat "siniset" ovat ihan nokkela idea ja pidän niistä puhtaasti visuaalisella tasolla. Kielikuva mustevirrasta puhtaassa vedessä on evokatiivinen ja voisin hyvin nähdä tämän elokuvateatterin ruudulla. Mutta kaikki muu näissä sinisissä on jo jotain, jonka olemme nähneet uudestaan ja uudestaan, ja jonka voimme pitkälti päätellä ensimmäisten viiden lauseen jälkeen. Ovatko ne älyllisiä? Jos ovat, ovatko ne yksilöitä? Tutkimmeko me niitä vai ne meitä? Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Mutta ei sekään vielä mitään. Se voitaisiin saada toimimaan. Hyvät henkilöhahmot, klaustrofobinen tunnelma ja sisään kaatuvat metafyysiset seinät saisivat paljon aikaiseksi. Ja novellin kunniaksi myönnetään, että sen henkilöhahmoissa on edes häivähdys potentiaalia. Kohtaus juhlissa, jossa kaikki henkilöhahmot heittäytyvät niin sanotusti vapaalla, oli mielestäni erittäin antoisa ja salli tarinan kurottaa henkilöhahmojaan tehtävänimikkeidensä ulkopuolelle. Ikävä kyllä muu novelli ei pystynyt samaan. Meille esimerkiksi paljastuu, että tarinan päähenkilö, komentajakapteeni Louis Lacme, olisi opiskellut tieteitä eräässä vaiheessa. Tätä olisi mahdotonta päätellä muun novellin perusteella, mikä on sääli, koska se olisi voinut toimia hyvänä yhdyssiltana hänen ja tutkimuspäällikkö Maris Stjernan välillä. Vaan kun ei.

Novelli ei myöskään rakenna kiinnostavasta alkuasetelmastaan mihinkään mielenkiintoiseen suuntaan. Löytyy paljon toimintaa, muutama eri tapahtumapaikka, outoja sattumuksia, kliseinen paljastus ja loppu, joka jää roikkumaan tyhjän varaan.

Viimeinen kohtaus myös selittää tarinan mysteerin täysin auki lukijoille. Mitään ei saa päätellä, mitään ei ole piilotettu rivien väliin, mihinkään ei vihjata. Lukija istutetaan alas ja hänelle selitetään, että kuulepas nyt pässi, näin asiat ovat. Tunnen oloni loukatuksi.

***

Hyvää:

• kiintoisa tapahtumapaikka
• muutama hyvä kohtauksen tynkä

Huonoa:

• liian ahne juoneltaan
• kliseinen
• pitää lukijoitaan tyhmänä
• henkilöhahmot jäävät yksiulotteisiksi

***

Äänestänkö vaiko En?
En.

Milka Hakkarainen: Laula meille vapaus

(Alienisti 1/2018)

Alus, joka on matkannut läpi avaruuden tyhjyyden jo sukupolvien ajan saapuu vihdoinkin perille ja uutta yhteiskuntaa ruvetaan toden teolla rakentamaan. Mutta ikävä kyllä yhteiskunnan päämiehen nuori poika ei osaa asettua osaksi muita ja välirikko hänen ja hänen isänsä välillä vain korostuu, kun metsästä löytyy outo, laulava lisko.

Hakkarainen liikuskeli ihmisen ja luonnon välisen konfliktin ympärillä jo viimevuotisessa novelissaan Reaktorirakkautta, joka sijoittui Tšernobylin räjähdyksen jälkimaininkeihin. Kriittinen toki sekin ihmistä ja hänen luontoa rikkovaa läsnäoloaan kohtaan, mutta ei läheskään tässä mittakaavassa. Laula meille vapaus ei ole niinkään kriittinen ihmistä kohtaan luonnon tuhoajana kuin se vetää koko kriitikin läskiksi tekemällä kaikista muista kuin päähenkilöstä käkättäviä karikatyyrejä, joiden suurin mielihyvä on kaataa puita, orjuuttaa ja kiduttaa eläimiä, repiä maasta juurineen kaikki irti lähtevä ja vielä sen jälkeen suolata maa, jotta varmasti mikään ei kasva.

Lisäksi päähenkilön suhde isäänsä on hyvin mustavalkoinen ja kliseinen. Isä on ankara, isä on julma, isä on kovaääninen, isä välittää työstään enemmän. Isä aktiivisesti panttaa parannuskeinoa pojaltaan kontrolloidakseen tätä. Kyllä, ihan oikeasti. En lähde väittämään, etteikö tällaisia ihmisiä oikeasti olisi, mutta kyllä he ovat niin pienessä vähemmistössä, että heitä löytää enemmänkin sarjakuvien ja lasten piirrettyjen kuvastosta.

Ja kun tämä ei ole niin vaikeaa. Isä saa olla ankara ja poikaansa pettynyt, mutta tee nyt hänestä edes ihmismäinen. Jokin pieni ele siitä, että tässä on poikani, jota olen kasvattanut yksin viimeiset neljätoista vuotta. Haluan hänen olevan parempi kuin hän mielestäni nyt on, mutta en kuitenkaan tahdo hänelle aktiivisesti pahaa ja olen edes etäisen tyytyväinen, jos hän onnistuu jossakin.

Novelli kärsii myös siitä, että se tapahtuu puhtaasti päähenkilön kertomana. Ja tarkoitan tällä sitä, että tämä tuntuu siltä kuin hän kuvailisi itselleen tapahtumia jälkikäteen. Jopa siinä määrin, että kenelläkään ei ole novellissa vuorosanoja. Silloin tällöin jota kuta lainataan sanasta sanaan, mutta sekin tapahtuu muun tekstin lomassa, ei omana kappaleenaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että lukija ei pääse sisään tekstiin. On kuin katsoisi videota, jolle joku on kuvannut huoneen toisella puolella pyörivää televisiota.

Voin myös ihmetellä, miten koko ikänsä avaruusaluksessa asunut poika tietää välittömästi esimerkiksi sen, mitä tuuli on. Ynnä muita tällaisia pieniä yksityiskohtia, joita ei ole mietitty loppuun asti.

Mutta, novellissa on yksi äärimmäisen hyvin toteutettu asia.

(Lieviä spoilereita tästä eteenpäin.)

Lopun käänne oli mielestäni loistava. En suoraan sanottuna ollut tajunnut, että päähenkilöllä olisi tällainen ongelma, mutta se sai lukemaan novellin aivan uudessa valossa. Ja kyllähän sieltä löytyi niitä varovaisia vihjeitä, kun lähdin niitä hakemaan. Aluksi itse asiassa ajattelin, että novelli olisi kirjoitettu väärin ja että lopun käänteessä ei olisi mitään järkeä. Mutta kaikki kohdat, joita läksin tarkistamaan, olikin kirjoitettu juuri niin varovasti, että niiden tarkoituksellisuudesta ei voinut erehtyä.

Taitavasti tehty, Hakkarainen. Taitavasti tehty.

Miten paljon lisäarvoa tällainen kikkailu sitten tuo novellille? Koska itse paljastuksella ei ole niin paljoa tekemistä varsinaisen juonen kanssa. Se on pikemminkin kirjoittajan taidonnäyte, jonka tarkoitus on korostaa sitä, miten taitavasti hän osaa johdattaa lukijaa harhaan tai oikean johtopäätelmän vierestä.

Henkilökohtaisesti osaan arvostaa sitä. Kokonaisessa romaanissa tällainen voisi ärsyttää, mutta novelli on sen verran lyhyt, että voin hyväksyä, että sellainen uhrataan kokonaisuudessaan tällaiseen.

Kun vain se tarina olisi ollut vähemmän kärjistetyn mustavalkoinen ja ihmiskuntaa avoimesti vihaava.

***

Hyvää:

• lopun käänne erittäin taitavasti johdateltu ja kätketty

Huonoa:

• kuvailun etäännyttävä vaikutus
• hahmojen ja teemojen jyrkkä mustavalkoisuus
• maailman pienet epäjohdonmukaisuudet
• lopun silpomismelodraama

***

Äänestänkö vaiko En?
En usko.

Suvi Kauppila: Kolmanteen polveen

(Tähtivaeltaja 4/2018)

Pariisissa epäsuosioon joutunut nuori tutkija matkustaa Ranskan maaseutujen syrjämaille toiveenaan löytää jotain, joka lunastaisi hänen paluunsa seurapiireihin. Mutta syrjäiset kylät saattavat kätkeä sisäänsä odottamattomia salaisuuksia.

Kauppilan novellissa on lupaava idea, josta pidän kovasti. Teksti on kirjoitettu puolittain luonnontieteellisenä päiväkirjana. Ehdottomasti tyylillinen keino, joka saa allekirjoittaneelta aina lisäpisteitä. Syrjäinen pikkukylä, jossa kirkko pitää kaikkea valtaa ja vanhan linnan raunioissa liikuskelee mystisiä hahmoja, on eittämättä kliseinen, mutta Kauppilan kuvailu vakuuttaa ja novellin tunnelmaa ei voi moittia.

Mutta ikävä kyllä tarinankerronta ei yllä läheskään samalle tasolle. Tarinan isoimmaksi ongelmaksi nousee se, että siinä ei ole syvyyttä. Tarinan henkilöistä ei saa otetta, koska heidän äänensä ei kuulu. Jopa kertojina toimivat kaksi päähenkilöä jäävät aavistuksen harmaiksi, mutta kaikki muut näyttäytyvät pelkkinä karikatyyreinä. Etenkin kyläläiset ovat pelkkiä silhuettimaisia vastustajia, joista emme saa käytännössä mitään irti. Kylän papilla on edes joitain vuorosanoja, mutta ne ovat juuri sellaista kiihkoista paasausta kuin voi odottaa. Se suoraviivaistaa tarinan kulkua, toki, mutta se myös saa lukijan pyörittämään silmiään, koska kirjoittaja ei edes vaivaudu yrittämään kliseiden ja mustavalkoisten stereotypioiden ulkopuolelle.

(Seuraa lieviä spoilereita.)

Tarinan keskeinen konflikti oli myöskin vähintäänkin kömpelö. Ilmeisesti novellissa ei sentään viitattu siihen, että linnanherran synneistä tuomitut joutuisivat lisääntymään, jotta näiden jälkeläiset voitaisiin tuomita niin sanotusti kolmanteen polveen, mutta pitkän aikaa tämä oli se tulkinta, jota novelli näytti tukevan. Jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan otteeseen pohtiakseni idean outoutta, mutta onneksi novelli täsmensi loppua kohden, että ihan näin pöhkö se ei sentään ole.

Ainakin oletan lukeneeni näin. Toivon lukeneeni. Suoraan sanottuna novelli ei lopussakaan ollut ihan niin selkeä kuin olisin preferoinut.

Lopusta sanon sen verran, että kurkun auki viiltely meni vahvasti melodraaman puolelle. Novellin sävy oli toki ollut dramaattinen aiemminkin, mutta tämä oli viimeistään se kohta, kun en enää kyennyt ottamaan novellia vakavasti.

***

Hyvää:

• luonnontieteellinen päiväkirja
• alun tunnelma
• kuvailu pitkältä osin

Huonoa:

• keskeisen idean järjettömyys
• lopun melodraama
• oliko nuoremman päähenkilön tarkoitus olla tyttö vai poika
• soihtu ja talikko -kyläläiset

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Katri Alatalo: Hiekan suutelema

(Tähtivaeltaja 1/2018)

Alatalo seurailee viime vuoden jälkiään ja palaa Tuhannen ja yhden yön aavikoille novellissaan Hiekan suutelema. Tälläkin kertaa päähenkilönä esiintyy vähemmän kunniakkaissa aikeissa liikuskeleva voro ja jälleen kerran kulkijat, joihin törmätään, eivät ole sitä, miltä näyttää.

Valitettavasti siinä missä Bah Ghawanin ennustaja toimi hyvänä seikkailunovellina ja loisti juonen kaarellaan, on Hiekan suutelema kaikin puolin vähäisempi teos. Seitsemässä sivussa ei vain pysty pääsemään samanlaiseen juonen kaareen ja tarinan syvyyteen. Lisäksi päähenkilö on pitkälti olosuhteidensa orja, eikä näin ollen tunnu erikoisen mielenkiintoiselta. Toki genre on tällä kertaa paljon lähempänä kauhua, jonka vakiokuvastoon hirveyksiin joutuva, kärsivä ja täysin ulalla oleva päähenkilö tietenkin kuuluu, mutta en silti pysty sanomaan, että olisin kokenut suurtakaan minuutta ja ykseyttä tämän Dadikin kanssa.

Tarinan toinen tärkeä henkilö, Arraanah, ei myöskään onnistu pakenemaan kliseiden kuopasta, joskin hänen kohdallaan ongelma menee enemmän teknisen puolelle. Melkein aina, kun hänen hahmonsa mainitaan, ottaa teksti aikansa kuvaillessaan hänen sirouttaan, sorjuuttaan ja ylipäätään kauneuttaan. Uskon myös, että termi 'gasellinjalat' mainittiin vähintään kolme kertaa, ellei useammin. Tai jos ei mainittu kuin kahdesti, niin siinäkin oli yksi kerta liikaa. Tajuamme kyllä vähemmälläkin, että kyseessä on hyvännäköinen nainen.

Mutta sitten se lopetus.

Se ei itse asiassa ollut huonoimmasta päästä. Pidin siitä, miten hyvin yksinkertainen kohtaus novellin alkupuolella näyttäytyy aivan uudessa valossa, kun tiedämme, mitä Dadikille on tapahtunut. En itse kyseisen kohtauksen merkitystä huomannut, joten lopetus tuli minulle miellyttävänä yllätyksenä. Toki se sitten vesitettiin laittamalla Arraanah vetämään kauhuelokuvien vakiokohtaus n:ro 35A, mutta koko novelli nyt oli ylipäätään varsin paksuilla pensselinvedoilla maalattu, joten ainakin se pysyi tyylilleen uskollisena.

***

Hyvää:

• miljöö on edelleen mielenkiintoinen ja näkisin sitä mielelläni enemmänkin
• loppuyllätys
• kuvailu toimi silloin kun sitä ei toistettu liikaa

Huonoa:

• liian lyhyt tapahtumien määrään nähden
• kauhukuvasto enemmän huvitti kuin pelotti
• kuvailun jatkuva toistuminen
• se, että joku on saanut kantaakseen nimen Jizz

***

Äänestänkö vaiko En?
En.