Suvi Kauppila: Kolmanteen polveen

(Tähtivaeltaja 4/2018)

Pariisissa epäsuosioon joutunut nuori tutkija matkustaa Ranskan maaseutujen syrjämaille toiveenaan löytää jotain, joka lunastaisi hänen paluunsa seurapiireihin. Mutta syrjäiset kylät saattavat kätkeä sisäänsä odottamattomia salaisuuksia.

Kauppilan novellissa on lupaava idea, josta pidän kovasti. Teksti on kirjoitettu puolittain luonnontieteellisenä päiväkirjana. Ehdottomasti tyylillinen keino, joka saa allekirjoittaneelta aina lisäpisteitä. Syrjäinen pikkukylä, jossa kirkko pitää kaikkea valtaa ja vanhan linnan raunioissa liikuskelee mystisiä hahmoja, on eittämättä kliseinen, mutta Kauppilan kuvailu vakuuttaa ja novellin tunnelmaa ei voi moittia.

Mutta ikävä kyllä tarinankerronta ei yllä läheskään samalle tasolle. Tarinan isoimmaksi ongelmaksi nousee se, että siinä ei ole syvyyttä. Tarinan henkilöistä ei saa otetta, koska heidän äänensä ei kuulu. Jopa kertojina toimivat kaksi päähenkilöä jäävät aavistuksen harmaiksi, mutta kaikki muut näyttäytyvät pelkkinä karikatyyreinä. Etenkin kyläläiset ovat pelkkiä silhuettimaisia vastustajia, joista emme saa käytännössä mitään irti. Kylän papilla on edes joitain vuorosanoja, mutta ne ovat juuri sellaista kiihkoista paasausta kuin voi odottaa. Se suoraviivaistaa tarinan kulkua, toki, mutta se myös saa lukijan pyörittämään silmiään, koska kirjoittaja ei edes vaivaudu yrittämään kliseiden ja mustavalkoisten stereotypioiden ulkopuolelle.

(Seuraa lieviä spoilereita.)

Tarinan keskeinen konflikti oli myöskin vähintäänkin kömpelö. Ilmeisesti novellissa ei sentään viitattu siihen, että linnanherran synneistä tuomitut joutuisivat lisääntymään, jotta näiden jälkeläiset voitaisiin tuomita niin sanotusti kolmanteen polveen, mutta pitkän aikaa tämä oli se tulkinta, jota novelli näytti tukevan. Jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan otteeseen pohtiakseni idean outoutta, mutta onneksi novelli täsmensi loppua kohden, että ihan näin pöhkö se ei sentään ole.

Ainakin oletan lukeneeni näin. Toivon lukeneeni. Suoraan sanottuna novelli ei lopussakaan ollut ihan niin selkeä kuin olisin preferoinut.

Lopusta sanon sen verran, että kurkun auki viiltely meni vahvasti melodraaman puolelle. Novellin sävy oli toki ollut dramaattinen aiemminkin, mutta tämä oli viimeistään se kohta, kun en enää kyennyt ottamaan novellia vakavasti.

***

Hyvää:

• luonnontieteellinen päiväkirja
• alun tunnelma
• kuvailu pitkältä osin

Huonoa:

• keskeisen idean järjettömyys
• lopun melodraama
• oliko nuoremman päähenkilön tarkoitus olla tyttö vai poika
• soihtu ja talikko -kyläläiset

***

Äänestänkö vaiko En?

En.