Suvi Kauppila: Kolmanteen polveen

(Tähtivaeltaja 4/2018)

Pariisissa epäsuosioon joutunut nuori tutkija matkustaa Ranskan maaseutujen syrjämaille toiveenaan löytää jotain, joka lunastaisi hänen paluunsa seurapiireihin. Mutta syrjäiset kylät saattavat kätkeä sisäänsä odottamattomia salaisuuksia.

Kauppilan novellissa on lupaava idea, josta pidän kovasti. Teksti on kirjoitettu puolittain luonnontieteellisenä päiväkirjana. Ehdottomasti tyylillinen keino, joka saa allekirjoittaneelta aina lisäpisteitä. Syrjäinen pikkukylä, jossa kirkko pitää kaikkea valtaa ja vanhan linnan raunioissa liikuskelee mystisiä hahmoja, on eittämättä kliseinen, mutta Kauppilan kuvailu vakuuttaa ja novellin tunnelmaa ei voi moittia.

Mutta ikävä kyllä tarinankerronta ei yllä läheskään samalle tasolle. Tarinan isoimmaksi ongelmaksi nousee se, että siinä ei ole syvyyttä. Tarinan henkilöistä ei saa otetta, koska heidän äänensä ei kuulu. Jopa kertojina toimivat kaksi päähenkilöä jäävät aavistuksen harmaiksi, mutta kaikki muut näyttäytyvät pelkkinä karikatyyreinä. Etenkin kyläläiset ovat pelkkiä silhuettimaisia vastustajia, joista emme saa käytännössä mitään irti. Kylän papilla on edes joitain vuorosanoja, mutta ne ovat juuri sellaista kiihkoista paasausta kuin voi odottaa. Se suoraviivaistaa tarinan kulkua, toki, mutta se myös saa lukijan pyörittämään silmiään, koska kirjoittaja ei edes vaivaudu yrittämään kliseiden ja mustavalkoisten stereotypioiden ulkopuolelle.

(Seuraa lieviä spoilereita.)

Tarinan keskeinen konflikti oli myöskin vähintäänkin kömpelö. Ilmeisesti novellissa ei sentään viitattu siihen, että linnanherran synneistä tuomitut joutuisivat lisääntymään, jotta näiden jälkeläiset voitaisiin tuomita niin sanotusti kolmanteen polveen, mutta pitkän aikaa tämä oli se tulkinta, jota novelli näytti tukevan. Jouduin keskeyttämään lukemisen useampaan otteeseen pohtiakseni idean outoutta, mutta onneksi novelli täsmensi loppua kohden, että ihan näin pöhkö se ei sentään ole.

Ainakin oletan lukeneeni näin. Toivon lukeneeni. Suoraan sanottuna novelli ei lopussakaan ollut ihan niin selkeä kuin olisin preferoinut.

Lopusta sanon sen verran, että kurkun auki viiltely meni vahvasti melodraaman puolelle. Novellin sävy oli toki ollut dramaattinen aiemminkin, mutta tämä oli viimeistään se kohta, kun en enää kyennyt ottamaan novellia vakavasti.

***

Hyvää:

• luonnontieteellinen päiväkirja
• alun tunnelma
• kuvailu pitkältä osin

Huonoa:

• keskeisen idean järjettömyys
• lopun melodraama
• oliko nuoremman päähenkilön tarkoitus olla tyttö vai poika
• soihtu ja talikko -kyläläiset

***

Äänestänkö vaiko En?

En.

Katri Alatalo: Hiekan suutelema

(Tähtivaeltaja 1/2018)

Alatalo seurailee viime vuoden jälkiään ja palaa Tuhannen ja yhden yön aavikoille novellissaan Hiekan suutelema. Tälläkin kertaa päähenkilönä esiintyy vähemmän kunniakkaissa aikeissa liikuskeleva voro ja jälleen kerran kulkijat, joihin törmätään, eivät ole sitä, miltä näyttää.

Valitettavasti siinä missä Bah Ghawanin ennustaja toimi hyvänä seikkailunovellina ja loisti juonen kaarellaan, on Hiekan suutelema kaikin puolin vähäisempi teos. Seitsemässä sivussa ei vain pysty pääsemään samanlaiseen juonen kaareen ja tarinan syvyyteen. Lisäksi päähenkilö on pitkälti olosuhteidensa orja, eikä näin ollen tunnu erikoisen mielenkiintoiselta. Toki genre on tällä kertaa paljon lähempänä kauhua, jonka vakiokuvastoon hirveyksiin joutuva, kärsivä ja täysin ulalla oleva päähenkilö tietenkin kuuluu, mutta en silti pysty sanomaan, että olisin kokenut suurtakaan minuutta ja ykseyttä tämän Dadikin kanssa.

Tarinan toinen tärkeä henkilö, Arraanah, ei myöskään onnistu pakenemaan kliseiden kuopasta, joskin hänen kohdallaan ongelma menee enemmän teknisen puolelle. Melkein aina, kun hänen hahmonsa mainitaan, ottaa teksti aikansa kuvaillessaan hänen sirouttaan, sorjuuttaan ja ylipäätään kauneuttaan. Uskon myös, että termi 'gasellinjalat' mainittiin vähintään kolme kertaa, ellei useammin. Tai jos ei mainittu kuin kahdesti, niin siinäkin oli yksi kerta liikaa. Tajuamme kyllä vähemmälläkin, että kyseessä on hyvännäköinen nainen.

Mutta sitten se lopetus.

Se ei itse asiassa ollut huonoimmasta päästä. Pidin siitä, miten hyvin yksinkertainen kohtaus novellin alkupuolella näyttäytyy aivan uudessa valossa, kun tiedämme, mitä Dadikille on tapahtunut. En itse kyseisen kohtauksen merkitystä huomannut, joten lopetus tuli minulle miellyttävänä yllätyksenä. Toki se sitten vesitettiin laittamalla Arraanah vetämään kauhuelokuvien vakiokohtaus n:ro 35A, mutta koko novelli nyt oli ylipäätään varsin paksuilla pensselinvedoilla maalattu, joten ainakin se pysyi tyylilleen uskollisena.

***

Hyvää:

• miljöö on edelleen mielenkiintoinen ja näkisin sitä mielelläni enemmänkin
• loppuyllätys
• kuvailu toimi silloin kun sitä ei toistettu liikaa

Huonoa:

• liian lyhyt tapahtumien määrään nähden
• kauhukuvasto enemmän huvitti kuin pelotti
• kuvailun jatkuva toistuminen
• se, että joku on saanut kantaakseen nimen Jizz

***

Äänestänkö vaiko En?
En.