Mia Myllymäki: Noidasta polvi paranee

(Naamiot, Osuuskumma)

Myllymäen novellissa naamio esittäytyy taikakaluna ja kenties vertauskuvana ihmisten manipuloinnille valheiden kautta. Nuori Hetta on noidan tytär, joka ei ole onnistunut kutsumaan esiin omaa naamiotaan. Tämän naamion tarkoitus olisi ilmeisesti auttaa häntä keskittämään voimiaan ja pitää kyläläiset turvassa näiden voimien haittavaikutuksilta. Tarinan mittaan opitaan, että tämä ei välttämättä olekaan koko totuus.

Pidin miljööstä. Keskiaikainen, syrjäinen kylä suomalaisella vivahteella soveltuu mainiosti fantasian tapahtumapaikaksi ja kun ei sitä oikein muuallakaan tahdo nähdä, niin mikäpäs siinä. Pitkät välimatkat kylien välillä ja villi luonto haittaamassa kulkemista luovat jännityksen ja vaaran tuntua. Maagisten susien tuominen mukaan tuntui hieman kliseeltä, mutta toisaalta ne saatiin punottua juoneen mukaan ihan onnistuneesti. Tosin, jos Hetan äidin muutos sudeksi johtui siitä, että hän halusi johdattaa lauman mahdollisimman kauas kylästä, miksi hän sitten tuo lauman takaisin uhkaamaan kylää vain voidakseen vakoilla tytärtään? Vai tekeekö Heta oikeasti keräilymatkoja useiden kylien tuolle puolen?

Novellissa oli ylipäätään paljon epäjohdonmukaisuuksia, tai ainakin näennäisiä sellaisia. Voihan olla, että Myllymäelle itselleen on täysin selvää, miten tämä homma toimii, mutta itse jäin useaan kertaan mutustelemaan, kuinka jokin ei käynyt järkeen aiemman tiedon perusteella. Esimerkiksi juurikin nämä naamiot. Ensin niistä puhutaan keinona suojella kylää. Myöhemmin opitaan, että ilmeisesti ne myös ylläpitivät loitsuja. Mutta sitten yhtäkkiä niiden tarkoitus onkin hämätä ja piilottaa noidan identiteetti. Siitä huolimatta, että eräässä vaiheessa tuvan sisällä oli muutakin väkeä, ilmeisesti täysin tietoisina isän identiteetistä. Vai oliko isällä naamio tässä kohtaa kasvoilla, vaikka sitä ei aiemmin tarvinnut tuvassa pitää? Ei käynyt selväksi.

Lopun käänne Hetasta ja Annasta tuntui myös aavistuksen päälleliimatulta. En ole tällaisten suhteiden edustamista vastaan ja olisi oikeastaan hyvä, jos niitä olisi kirjallisuudessa enemmän, jolloin ne muuttuisivat osaksi normia, mutta kun ne tällä tavalla ängetään osaksi juonta loppumetreillä, tuntuu se tarpeettoman alleviivaavalta.

Siltikin, novellissa oli hyvää kuvastoa, persoonallisuuksia, miellyttävä miljöö ja kieli soljui mukavasti. Jos tarina olisi ollut hieman selkeämpi ja paremmin kasassa pysyvä, olisi tällä ollut aineksia ihan kärkikahinoihin asti.

***

Hyvää:

• keskiaikainen metsäkylämiljöö
• kieli ja kuvailu ylipäätään

Huonoa:

• tarinan monet epäselvyydet
• sudet kliseisiä
• lopun yllätyskäänne rakkaudessa

***

Äänestinkö vaiko En?

En

Anne Leinonen: Toiset kasvot

(Naamiot, Osuuskumma)

Leinosen novelli kertoo vanhasta kuningattaresta, jo lähellä elämänsä päätä, joka on juonitellut ja lumonnut itsensä valtaan. Hänen miehensä on jo aikoja sitten menehtynyt, kuin myös hänen perillisensä. Ainoastaan hän hallitsee, niin taidolla ja viekkaudella, kuin myös noituudella.

Naamioiden teema otetaan hyvin kirjaimellisesti tässä novellissa. Me puemme yllemme naamioita muuttaaksemme itseämme, kyetäksemme olemaan joku muu sitä tarvitsevassa tilanteessa. Tässä nuo naamiot vain sattuvat olemaan muilta ihmisiltä veitsellä ja taikuudella ryöstettyjä nahkoja, jotka tuovat mukanaan vieraita muistoja ja vaistoja.

Mielenkiintoinen idea. Alussa teksti ei ollut aivan selvä, muuttivatko nämä naamiot päähenkilöä myös ulkoisesti, mutta tarkoitus taisi kuitenkin olla, että ei.

Pidin myös siitä, että päähenkilö ei ollut millään tavalla luotettava. Kaikki muut henkilöt siivilöityivät hänen vainoharhojensa lävitse, joten on täysin mahdollista, että monet tarinan petoksista olivat täysin kuviteltuja. Erinomaiset klassisen tragedian ainekset. Monesti olemme itse oma pahin vihollisemme.

Täytyy tosin myöntää, että novelli ei ollut tässä asussaan erityisen kouriintuva. Jäin miettimään, olisiko tarina toiminut paremmin, jos se olisi kattanut enemmän aikaa. Jos olisimme nähneet ensimmäisen naamion syntyvän, päähenkilön puolison kuolevan ja niin edelleen. Nyt koko tarina on vanhan naisen katkeraa tilitystä vanhoista tapahtumista. Ja vieläpä kuningattaren, joka lipsuu sekin pahasti kohti klisettä. Toki novellilla on varmasti ollut pituusrajoitus, mikä selittää päätöstä tehdä se näin, mutta en voi olla miettimättä.

En myöskään pitänyt lopetuksesta. Hyvin äkillinen, eikä erityisen pedattu. Toki siinä on tietynlaista ironista jatkumoa. Petturi tulee petetyksi ja maailma jatkaa pyörimistään. Jäi silti sellainen maku, että tässä nyt piti keksiä edes joku lopetus.

***

Hyvää:

• naamioiden mekaniikka

• maailman synkkä juonittelu ja vallan hauraus

Huonoa:

• äkkilopetus

• päähenkilö ei erityisen samaistuttava

• tuntui typistetyltä versiolta paremmasta tarinasta

***

Äänestinkö vaiko En?
En.

Taru Kumara-Moisio: Rauhaan

(Naamiot, Osuuskumma)

Kumara-Moisio esittelee meille tulevaisuuden, josta ei voi olla aivan varma, yrittääkö se olla dystopia vaiko utopia. Sen kuvasto tuntuisi johdattelevan dystopian suuntaan. Kaikki näyttävät samalta, kaikki on normitettu samanlaisiksi. Mutta se esitetään pikemminkin välttämättömänä pahana, josta on tarkoituskin päästä eroon kaikin keinoin, kuin minään ylhäältä päin määrättynä kontrollikeinona.

Olisinkin kaivannut hieman enemmän pureutumista tähän naamioiden ajatukseen. Novellissa oli paljon puhetta siitä, millaista naamioiden takana on, mutta hyvin vähän minkäänlaista infoa siitä, millaisia sieltä kuoriutuvat aikuiset ovat. Päähenkilöiden äiti vaikutti ihan normaalilta ihmiseltä, vaikka aina välistä puhuttiin, että tämä yhteiskuntajärjestelmä tuottaisi jotenkin valveutuneempia yksilöitä. Se ei vain suoraan sanottuna näkynyt lukijalle millään tavalla.

Täytyy myös tunnustaa, että ajatus siitä, että Rauha, päähenkilö, olisi niin tärkeä, koska hän osaa tiivistää ja kiteyttää viisauksia, ei toteutunut kovin hyvin. Kaikki hänen tiivistyksensä olivat pelkkiä listoja avainsanoja, joista puuttui konteksti ja syvyys. Ne olivat hyvin teennäisiä, jos ihan rehellisiä ollaan.

Voin kyllä nähdä, miten tiivistäminen voi avata tilaa uusille merkityksille. Haiku-runot ovat tässä oikein hyviä. Ikävä kyllä tämän novellin tapauksessa kirjoittajan taito ei riittänyt kannattelemaan kunnianhimoista ideaa.

Kun vielä otetaan huomioon, että juoni jäi varsin kepeäksi, ei novellista jäänyt paljon käteen. Siinä oli mielenkiintoinen idea, hyvää kuvastoa ja päähenkilöt tuntuivat persoonallisilta, mutta kaikella tällä ei saatu kerrottua oikein mitään.

***

Hyvää:

• perusajatus

Huonoa:

• teennäinen
• maailmasta ei saanut otetta

***

Äänestänkö vaiko En?
En.

Katri Alatalo: Särö

(Naamiot, Osuuskumma)

Alatalo vie meidät jälleen kerran aavikolle, jossa tällä kertaa seurataan nuorta käsityöläistä, jolla on erikoinen taito salattavanaan. Asiat alkavat muuttua, kun hän erehtyy paljastamaan itsensä maksulliselle naiselle pelastaessaan tämän pulasta.

Novelli pallottelee minä- ja sinäkertojan välillä. Nimellisesti se on minäkertoja, mutta melkein koko novelli on puhuttu kuin toiselle henkilölle tästä kertoen, joten teksti pomppii koko ajan muodosta toiseen. Tavallaan virkistävää nähdä sinäkertojaa käytettynä edes tällä tavalla, koska se on niin harvinainen kerronnan muoto, mutta koska teksti ei sitoudu siihen täysin, tekee se lukemisesta vähintäänkin raskasta.

Aavikkomiljöö tulee vahvasti esiin ja pidän siitä edelleen, kuten aiemmissakin Alatalon tarinoissa. Tomuinen ja ahdas aavikkokaupunki pikkuisine kujineen on mainio tapahtumapaikka tarinalle muodonmuuttajasta ja tämän ahnaasta apulaisesta kautta yllyttäjästä. Myös itse muodonmuutos spefi-elementtinä ei ole yhtään hassumpi. Olisin vain toivonut, että siitä oltaisiin saatu enemmän irti.

Novellin pahin ongelma nimittäin on se, että sen päähenkilöllä ei ole minkäänlaista kunnianhimoa, halua onnistua tai pyrkiä eteenpäin elämässä. Hän on liian passiivinen ollakseen kiinnostava päähenkilö, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että merkittävä osa novellista tuhlataan siihen, että häntä yritetään suostutella käyttämään voimiaan ja hän kitisee vastaan. En tiedä miksi Alatalo on kuvitellut tämän olevan hyvä ratkaisu. Vastahakoisuus päähenkilössä ei ole automaattinen kuolinisku novellille, mutta siihen ei kyllä myöskään saisi tuhlata yli puolta koko tarinasta. Tai vähintäänkin vastahakoisuudelle tulisi olla hyvä, kouriintuva perustelu, eikä vain se, että päähenkilö on niin vässykkä.

Tarinan toinen päähenkilö, Saba, on onneksi paljon aktiivisempi ja säkenöivämpi persoona, mikä osittain pelastaa novellin. Pidän siitä, että emme koskaan saa tietää täysin varmasti, mikä versio hänen historiastaan on se oikea. Toisaalta en taas pidä siitä, että hänen motiivinsa on puhdas ahneus. Toki se näin lyhyessä tekstissä vielä menee, mutta olisin kaivannut toista tahoa häneen, jotta hän ei olisi niin yksiulotteinen.

Miljööltään ja tunnelmaltaan onnistunut novelli, joka kuitenkin kaatuu tylsään päähenkilöön ja mielikuvituksettomaan juoneen.

***

Hyvää:

• aavikkomiljöö
• likainen ja raadollinen tunnelma

Huonoa:

• päähenkilön passiivisuus
• henkilöhahmot jäävät ylipäätään laihoiksi
• hankala kerronta

***

Äänestänkö vaiko En?
En.