Shimo Suntila: Varjokirjamessut

(Kirja tulee kirjan luo, Kuoriaiskirjat)

Suntilan novelli seikkailee jossain Garth Enniksen ja Neil Gaimanin välimaastossa. Maailma on urbaania fantasiaa, jossa useimpien pintojen taakse jää jotain kätketty, varjoisten nurkkien piiloista löytyy kauheita keijuolentoja ja jos nyt satut eksymään toiselle puolelle, mihinkään ei voi uskoa, mitään ei kannata luvata ja mitään ei ehdottomasti pidä syödä tai juoda. Mutta siinä missä Enniksen ja Gaimanin päähenkilöinä toimivat velhot, mystikot, kovat jäbät, elleivät suorastaan jumalat, on Suntilan novellin päähenkilöksi valikoitunut ylipainoinen kirjojenkeräilijä. Mutta tässä maailmassa jopa nörtteys on oikeastaan aika punkkia.

Tarina lähtee heti alusta alkaen hyvin liikkeelle. Kenellekään ei anneta nimiä, vaan heidät kaikki on nimetty heidän tuntemiensa ihmisten toimesta. Päähenkilö on Bibliofiili, hänen mentorinsa Suurkollektööri, ja niin edelleen. Pidän ratkaisusta. Se saa tarinan tuntumaan arkkityyppiseltä, melkein legendalta. Kenkiään suuremmalta.

Itse tapahtumapaikkana toimivat Turun kirjamessut. En ole käynyt, mutta Helsingin vastaavaa on tullut kaluttua useaankin otteeseen, joten miljöö saa heti todellisen elämän aaveet tuekseen. Bibliofiilin vaeltelu alueella on kuvattu juuri sopivan elämää suuremmalla tavalla. Nämä kirjamessut ovat kuin oikeat, paitsi että joku on säätänyt värikontrastia tuntuvasti kaakkoon. Kaikki henkilöhahmot tässä novellissa ovat Persoonia. Sellaisia, joihin ei oikeassa elämässä törmää kuin ainoastaan hyvällä tuurilla, jos silloinkaan. Ja mikäs sen hauskempaa.

Novellin nimenäkin toimivat Varjokirjamessut ovat nekin viihdyttävää kamaa. Varsin tyypillistä keijumaailmakuvastoa. Älä syö mitään, kaikella on hintansa, varo mitä lupaat, ja niin edelleen. Mutta tässä nähdään jälleen, miten hyvä toteutus saa kliseisenkin aiheen toimimaan. Novelli osaa pitää itsensä liikkeessä. Se tuo esiin kliseen, tutkailee ja pohdiskelee sitä hetken, kääntelee siitä esiin uusia piirteitä ja sitten se siirtyy eteenpäin. Päähenkilö on juuri sopivan pihalla asioista, että hänelle (ja lukijoille) voi selittää asioita, mutta hän tajuaa kuitenkin sen verran, että lukijalle ei tule ärtymys.

Ei sikäli, novelli ei valitettavasti ole täydellinen. Varjokirjamessut ovat tosiaan ihan aavistuksen kliseiset, minkä lisäksi vaikka kovin pidänkin tekstin Persoonallisuuksista, menevät jotkut niistä aavistuksen farssin puolelle. Novellissa on myös todella mehevä paljastus siitä, kuinka Bibliofiili on ostanut Suurkollektööriltä jotain kovaan hintaan, mutta sitten se jättää paljastamatta, mitä Suurkollektööri on saamallaan palkkiolla tehnyt. Emme saa edes pienen pientä vihjettä. Ja se jäi kaivelemaan. Pahasti.

Toisaalta, itse loppu oli naseva ja siihen oltiin johdateltu oivallisesti. Sen saattoi arvata tulevan, jos oli hereillä, mutta se ei ollut ilmiselvä.

***

Hyvää:

• tapahtumapaikka
• kliseiden oivalta käyttö
• mystiikka
• lopetus

Huonoa:

• Tardis-kohtaus
• meni välistä hieman yliampuvaksi
• Suurkollektöörin palkkion kohtalo

***

Äänestänkö vaiko En?
Kyllä, todennäköisesti.